1930-luvulla isoäitini oli pikkutyttö. Hän sairastui tulirokkoon, kuten moni muukin lapsi. Isä ja äiti tulivat katsomaan häntä. Sisälle he eivät päässeet. Tikapuille sai nousta. Ikkunaa ei saanut avata. Lohdutuksen, rohkaisun sanoja vaihdettiin lasin läpi. Kaksinkertaisten lasien läpi sai varmastikin huutaa, jos halusi saada äänen kuuluville. Sai ehkä koskettaa lasin läpi äidin nenää, isän kättä, silittää äidin poskipäitä, huiskuttaa kädellä.
Korona-aikana vuosi sitten lehdissä oli kuvia omaisista, jotka kävivät vanhainkodeissa koskettamassa rakkaan vanhuksensa nenää, kättä ikkunalasin takana. Oma rakas elämänsä viimeisillä metreillä, eikä saa pitää kädestä, silittää valkoisia hiuksia, muistella menneitä. Miten voikaan sydän riutua ja pakahtua?
Korona-sairas vanhus, nuori, aikuinen elämänsä viimeisillä metreillään, eikä saa jättää jäähyväisiä ehkä lainkaan, ettei kulkutauti pääse leviämään. Vilkuttaa ikkunalasin takana jäähyväisiä, kiitoksia pitkästä elämästä, suunnattomasta rakkaudesta ja koko elämästä. Elämä ei ole reilua.
Olkaamme tästä elämästä, jokaisesta terveestä päivästä pohjattoman kiitollisia. Nyt tai ei koskaan.
Kommentit
Lähetä kommentti