Hoitajien ja opettajien lakot
ovat päässeet uutisiin. Mikä työtaisteluissa pisti eniten minun kyynisen
maailmantarkastelijan silmiin, oli lakkoilijoiden hyväntuulisuus. Hymyiltiin,
ei sillä tavalla hermostuneesti, sillä pelolla, että karvalakkipoliisi tulee
ruiskimaan kyynelkaasua silmiin tai roitelemaan pampulla vartaloa tai hiuksista
vetämään putkabusseihin. Hymy oli toisenlaista, vapautunutta. Poissa oli
marssijoilla viha ja kiukku, sellainen työtaistelijailme oli sanalla sanoen
löysä. Työtaistelijat olivat iloisia, vapautuneita. Mistä tämä johtui? Kenties
pitkän koronasulun jälkeen tuntui hyvältä nähdä vanhoja kurssikavereita,
pitkään aikaan näkemättömiä kollegoita. Kupliva ilo, pirskahteleva nauru,
helmeilevä omppupomppu-fiilis oli silmiin pistävää. Ei osattu ottaa roolia.
Hymyilevän suun takaa huudettu ”nyt saa riittää kyykytys” ja ”me ollaan
asiantuntijoita” ei osunut maaliin. Palkan korotusten nälkä ei näkynyt
väsyneissä ilmeissä, loppuun palaneissa lysyryhdeissä. Tuli mieleen lähinnä
iloinen marssi lemmikkieläinmessuilla marssijoilla lemmikkijyrsijät tai –kissat
sylissä.
Lakoissa on oltu liian harvoin. Ei osata. Työtaistelu vaatii uhkaa,
uhkaavaa murhaajan katsetta, loppuun asti kyllästyneitä kyynikoita, voiton
uhmaa ja varmuutta, halua taistella paremman palkan, vaikka henki menisi. Pitää
harjoitella. Ensi viikolla marssivat, jos tulosta ei tule, älkää näyttäkö
onnellisilta. Miettikää valmiiksi jo, että okei, siellä on vanhoja
kurssikavereita, entisiä kollegoita vuosien takaa. Hymyyn vastataan hymyllä.
Hymy viestii, että hyvinhän noilla kaikki on. Mikäs niillä nyt on ollessa? Muriskaa.
Kommentit
Lähetä kommentti