Tilastollinen opetus. Erityisen
tuen palaveri. Erityisopettaja kysyy: -Markku, oletko ottanut 6.-luokkalaisen
erityisen tuen lapsen lukunopeuden. En ole. Oppilaita on 30. –Markku, tiedätkö,
mikä on 6.-luokkalaisen hyvä lukunopeus. Markku: -No, vittu en. En myöskään
tiedä oppilaan ruokailunopeutta, kusemistiheyttä, vessassa vietettyjen hetkien
keskiarvoa koko lukuvuodelta.. En perkele tiedä. Erityisopettaja:- No, minäpä
olen. Tammikuussa kolme sanaa minuutissa. Toukokuussa 34 sanaa. Mikä valtava
kehitys? Onko kehitys näkynyt muissa oppiaineissa? Markku:- No, kun en tiedä.
Oppilaita on 30. En osaa sanoa. Mitä minun pitäisi osata sanoa. Pidän,
tarkastan kokeita. Oppilasmäärä on suuri. En pysty, kykene näillä
piisamirotta-Markun keskinkertaisilla luokanopettajan aivoilla arvioimaan
oppilaan lukunopeuden kehitystä eri oppiaineissa. Kai se jotenkin näkyy.
Ja tuntuu syylliseltä. Tuntuu, että olen laiska. Tuntuu, etten ole
kiinnostunut. Tuntuu, että olen laiminlyönyt. Tämä inkluusio ajaa minut tuhon,
raivon partaalle. Olen LUOKANOPETTAJA. Opetan, kasvatan, sosiaalistan isoon
ryhmään. Miksi minua työpaikkakiusataan ja pakotetaan osallistumaan
palavereihin, jotka ovat vain minua syyllistäviä, taitojani epäileviä?
Palkasta viis. Mielummin vaikka vähemmän palkkaa, kunhan näistä
absurdeista yksilöpalavereista pääsisi eroon. Ihan oikeasti. Oletko ottanut
milloin viimeksi oppilaan lukunopeuden?
Kommentit
Lähetä kommentti