Viime sunnuntaina 22.5 klo 13.00 sujautin elämäni viimeisen nuuskapussin ylähuulen alle. Mintun makuinen, vahva nuuskamälli merkkiä R42 alkoi vaikuttaa viimeistä kertaa neurobiologiaani. Viimeisen kerran keskushermostoni nikotinireseptorit saivat nikotiinia. Viimeisen kerran aivojeni palkitsemiskeskus, joka tuottaa minuun dopamiinia eli mielihyvähormoonia, sai keinotekoista lisädopamiinia. Viimeisen kerran verenkiertoni sai sydämeni sykettä keinotekoisesti nostavaa addrenaliinia juoksuttamaan verta aivoihin, keuhkoihin ja kaikkialle muualle kehooni. Viimeisen kerran. Haluan luonnollisen aivokemiani takaisin.
Olen ollut nikotiinin kanssa naimisissa 40 vuotta. Rakastuimme, kun olin 13. Rakkaani oli punainen Marlboro. Jätin hänet aika pian. Sitten rakastuin Blendiin. Morsmaikkuja tuli ja meni. Belmont, Barclay menthol, Camel, iki-ihana Chesterfield, uljas Lucky Strike, North State, vihreä persereikä-nortti, Colt. Sitten rakastuin nuuskaan. Ensiksi ihastuin kaunokaiseen nimeltä Tre Ankare. Kolmen ankkurin seurassa saatoin käytellä nikotiinia kotona vanhempieni puusilmien alla. Sitten löysin Ettanin ihanan jauhenuuskaan. Ai, että, kylmät väreet menevät selkäpiitäni pitkin. Rakastin nikotiinia kaikissa sen muodoissa. Rakastin pikkusikareita. Rakastin Cohiboja. Rakastin kuubattaria, dominikaanoja. Ihana nikotiini. Rakastan sinua ikuisesti. Mutta, haluan luonnollisen aivokemiani takaisin.
On vaikea tehdä avioero nikotiinista. Niin isoa roolia se on elämässäni näytellyt. Nikotiinin kanssa mentiin läpi yläasteen aknesekoilut, lukiovuodet, armeija-aika, opiskeluaika, parhaat ystävyysvuodet. Parhaan ystäväni kanssa meitä yhdistää harrastuneisuus nikotiinia kohtaan. Työelämässä olen jaksanut nuuskapurkin avulla. Mutta, haluan aivokemiani takaisin!
Teen surutyötä. Nikotiini, nuuskapurkilla salakäynti on kuulunut niin vahvasti elämääni, etten tiedä, voinko selvitä tästä? Haluan kokea elämän ilman riippuvuutta. Miksi haluan hylätä vanhan rakkauteni? Siksi, että riippuvuus on salakavalasti saanut vahvemman otteen. Aamulla ensimmäiseksi, illalla viimeiseksi mietin nuuskaa. Yöllä herään ja mietin, kävisinkö purkilla? Haluan haastaa itseni. Pystynkö elämään ilman nikotiinia vai annanko mennä, luovutan ja elän ihanan ja kamalan rakkauteni kanssa hautaan asti! Mutta, MINÄ HALUAN LUONNOLLISEN AIVOKEMIANI TAKAISIN? Voinko saada sitä enää takaisin? Palautuuko aivot edes lähelle normaalia? Tiedän, että se ei voi olla viikon, eikä kuukaudenkaan juttu. Ehkä jopa vuosien. Onko se sen arvoista? En tiedä, mutta haluan!
Ekan viikon aikana olen huomannut, että olen äreä. Minulta puuttuu dopamiinia kehosta. Olen yrittänyt lisätä dopamiinia lenkkeilemällä, saunomalla, uimalla ja olemalla seksuaalisesti pirteämpi. Herättelen dopamiinejani. Silmäluomieni takana on musta tila, kuin kylmä saunan eteinen. Otsalohkoni on romahtanut nenän alle. En saa stimulanssia. En saa sitä ihanaa koko kehon polttoleikkaavaa saatanallisen kovaa nikotiinijytkyä, joka saa katseen harhailemaan ensirakkauden huumasta. Olen kuin käteenvetävä simpanssi, joka yrittää orgasmia sitä koskaan saamatta.
Helvetin elämä! Miksi olen uskonut lauseeseen, että riippuvuus on inhimillistä ja tekee elämästä elämisen arvoista? Miksi?
Olen kovan edessä. Kohta viikko takana. Sitten kaksi viikkoa, kuukausi, vuosi, vuosikymmen. Nikotiiniton elämä-onnistunko?
Kommentit
Lähetä kommentti