Tampereella talvi 1918. Vallankumous on käynnissä. Kun vallankumous alkoi, kaikki tuntui iloiselta. Nyt mekin saamme kohta elää ihmisen elämää, ajattelivat tytöt ja tietysti myös pojat. Tytöt ja naiset saavat mennä töihin, nostaa palkkaa, ostaa itselleen asioita. Vallankumouksen ilo ja alun riemu vaihtuvat pelkoon ja murheeseen, kun alkaa tulla uutisia punaisten ja valkoisten joukkojen tekemistä teloituksista, väkivallasta ja terrorista. Taistelu Tampereesta loppuu. Hävinneitä punaisia nöyryytetään ja tapetaan mielivaltaisesti voittajien, valkoisten toimesta. Ilman kostoa ei voitto tuntunut ilmeisesti miltään. Niin, kyllä se meni juuri niin. Hävinneelle luu kurkkuun.
Jyväskylän kulissiteatteri työsti hienon musiikkinäytelmän kovasta aiheesta ja onnistui täydellisesti. Onneksi vaimoni sai minut pakotettua teatteriin. Olen uudesti syntynyt. Naisissa ja tytöissä oli voimaa vuonna 1918 ja on edelleenkin. Ilman naisia oma alani, opetusalani, olisi täynnä kaltaisiani tahdottomia, haukisilmäisiä Markkuja. Vaikka vuodesta 1918 on yli sata vuotta, sydämeeni sattuu ja kyyneleet tulvivat, kun ajattelen kärsimystä, joka tuli liian monen osaksi silloin. Ei hävinneelle saa iskeä luuta kurkkuun. Ei saa. Vaikka kansakunta 1939 yhdistyi talvisodan edessä yhteiseen rintamaan yhteisen vihollisen lyömiseksi, punaisten kovaa kohtaloa ei ole riittävästi muisteltu. Kyyneleitä virtaa lisää, kun kuuntelee Teemu Keskisarjan lahtarilausuntoja ihmisistä ja ihmisyydestä vuonna 2025. Kuin kuuntelisi valkoista tilanomistajaa kusella pellon laidassa kesken valtiorikosoikeuden istunnon 1918. Ihmiskohtalot eivät saa olla kevyttä hiukopalaa.
Kommentit
Lähetä kommentti