Vapunaatto. Kysyn itseltäni, mitä haluan elämältäni? Uskallan väittää, haluan uskaltaa väittää, että yritän tai voisin yrittää olla itselleni rehellinen ja ehdoton. Vakuudeksi kuuntelen Richard Wagnerin oopperan Lohengrinin alkusoittoa. Olen varma kuulemastani. Olen varma, että Wagner oli rehellinen ja ehdoton ja halusi tietää tai ainakin yrittää tietää, mitä elämältään haluaa. Tai sitten hänkin vain bluffasi.
Haluan tien, väylän, uran, jolle asetan itseni. Johon voin asemoitua. Jossa voin olla yhtä varmasti kuin Lohengrinin alkusoiton teemat, itsevarmasti ja rauhassa. Tässä on tiesi, totuutesi, elämäsi. Miten voisin uskaltaa, saada luvan haluta ja tahtoa ja löytää tieni? Kaikki näyttäytyy minulle kummallisina sijaistoimintoina, joissa toimitan kummallisia tehtäviä, joista mitään ymmärrä en. Haluaisin olla polkuni päässä ja niitä olisi päällä maan ja olisin vahva tussin jälki betoniseinässä, jota hankaamalla ei pois saa.
Mutta olen vain sijainen elämässäni. Sijainen. En halua olla sijainen. Jos vain lähtisin vetämään. Pakkaisin putkikassin, alkoholisoituisin, häipyisin, näkisin lyhdyn syttyvän, olisin kotona ja saunoisin. Minä, ilman muita, ilman ketään, rakkauksia, huolia, vastuita, tekisin tekoja luojan itsevarmana ja jäykkänä!
Kommentit
Lähetä kommentti