Myrkytyksen oireet pahenevat päivä päivältä. Mitä tarkoitan? Ylipäänsä kevättä. Taas se paljastaa itsessäni, elämässäni omasta mielestäni loistavat räikeät puutteet ja vajaavaisuudet. Ei minusta ole niiden paikkaamiseen. Ainakaan keväällä. Ja sitten pahin kaikesta kevään raiskaamassa opettajassa, ihmiset. Muutama esimerkki:
1. Tavaratalossa sympaattinen miesopettaja. Näen hänet jo kaukaa. Pakenen, jotta hän ei ehtisi nähdä minua. Pidän katsekontaktin maassa, puikahdan hyllyn taakse piiloon. Poistun kaupasta, jotta minun ei tarvitse kaivaa hyväntuulista tervehdystä ja käydä joutavaa keskustelua.
2. Toisessa tavaratalossa iloinen down-oppilas äidinsä kanssa. Etsin AA-paristoja. Down-oppilas tulee kovalla äänellä puhuen äitinsä kanssa ostamaan paristoja. Tekeydyn näkymättömäksi. He menevät selkäni taakse. En hengitä. En halua tervehtiä. EN. Toivon, älkää nähkö minua. Eivät näe. Käännän selän heille, kun he ovat ohittaneet minut ja luikin pois kaupasta. Vaihdan toiseen kauppaa, josta ostan paristot.
3. Vaimo. Vaimo puhuu. Ei paljon. Normaalisti. Haluaisi keskustella kanssani. En jaksa kuunnella. Tekeydyn näkymättömäksi. Yritän silti olla. Pyydän häntä iltalenkillä ilmeellä, että anna minun mennä yksin. En ole juttutuulella. Tätä kestää enää kuukauden.
4. Naapurit. Naapurilla on pienet lapset. Oikein ihanat. Aina ne ovat samaan aikaan pihalla, kun minä olen lähdössä tai tulossa. Aina ne ovat samaan aikaan rappukäytävässä kuin minä tulossa tai menossa sisään tai ulos. Vituttaa, kun kerrostalossa ei ole takaportaita tai luukkua katolle, josta voisi kiivetä portaita alas. Toisaalta katolla on lokit. Niiden kanssa ei jaksaisi taistella.
Tässä kunnossa mennään. Jokainen tiellä ajava autokin herättää piinaavan tunteen. Eikö sielläkin joku nosta käden tervehtiäkseen minua, harmitonta iltakävelijää.
Kommentit
Lähetä kommentti