Luokanopettajan arki

Katselin linnan juhlia. Juhliin oli kutsuttu vuoden luokanopettaja. Hänet oli valittu. En tiedä, miten valintamenettely etenee? Voisinko minä jonain vuonna vuoden luokanopettaja? Vuoden valovoimaisin luokanopettaja? Vuoden negatiivisin luokanopettaja? Vuoden orgastisimmin työstään nauttiva opettaja? Vuosisadan, vuosituhannen, ihmiskunnan historian paras luokanopettaja? Ahdistunein, masentunein luokanopettaja? Voisiko kenties olla alasarjoja? Vuoden laiskin luokanopettaja-pysti menee kuudetta kertaa peräkkäin Markulle!    Vuoden luokanopettaja vuosimallia 2019 kertoi haastattelussa kristallikruunun alla, että parasta luokanopettajan työssä on kohtaaminen, erilaisten lasten kohtaaminen. Olisin vastannut, että parasta on kohkaaminen kaikkien ääliöiden kanssa. Tai ahtaaminen, tiedon ahtaaminen. Lahtaaminen. Kehtaaminen. Vehtaaminen. Sihtaaminen. Pihtaaminen. Suhraaminen. Söhrääminen. Nuhjaaminen. Vahtaaminen. Eteenpäin paahtaminen. Tai sitten olisin vastannut, että parasta on syömine

Sota-aikana syntyi myytit Rokista, kaukopartiomiehistä, Mannerheim-ristin ritareista ja kaikenlaisista mahtavista yksilötaistelijoista, jotka yksittäisillä sankarteoilla tappoivat vihollispataljoonan, 600 tankkia, 6000 sotilaan prikaatin ja iskivät selustasta, takaa, alhaalta, kaikkialta kuin salamat kirkkaalta taivaalta. Sodan jälkeen urheilusankarit olivat yksilöitä; melojia, juoksijoita, mäkihyppääjiä, painijoita, jousiampujia, painonnostajia, pikaluistelijoita. Sama päti opettajiin. Yksilöinä, yksinäisinä he opettivat, kasvattivat ja tekivät itsenäisiä ratkaisuja opetussuunnitelman puitteissa. Nyt on aika toinen. Opettajilta vaaditaan ryhmätyötaitoja, joukkuepelaajan taitoja, meidät pakotetaan tekemään yhteistyötä. Ennen opettajia käskettiin, johdettiin. Opettajien pitää tehdä kirjurin töitä, esikuntakomppanian töitä suunnitteluineen ja arviointeineen, johtaa itseään, oppilaita, toisia, vanhempia ja antaa vanhempien johtaa heitä. Siinä on joulua kerrakseen.

On luukkuja ja luukkuja. Luukku on portti jonnekin. Tänään kalenterin luukusta putkahti mahdollisuus vaihtaa työpaikkaa. Tuli postia odottamattomalta taholta. Uskallanko astua luukusta? Miten vanha pärjää, jos jätän sen taakse? Moni vaihtaa työpaikkaa, miksen minäkin? Pelkäänkö haasteita vai jäänkö kolooni? Jätänkö vanhan oman onnensa nojaan? En. Jollekin toiselle avautuu luukku minun toimenkuvaani. Kaikki siitä hyötyisi. Voi näitä luukkuja. Ei pidä jäädä makaamaan, jos voi liikkua. Liikun. Joulun sanomaa!

Suomen vapa-ajattelijoiden liiton neljäs luukku paljastaa pyhimyksen, marttyyrin. Pyhä Bartholomeus, kansan kielessä pyhä Markku, hymyilee luukussa. Hän on harmistuneen näköinen. Hänessä ja häkkiin vangitussa minkissä on paljon samaa: kärsivä ilme, mieliharmi, mielipaha ja ahdas taivas, jonka alle ei aurinko paista. Markku on kaikkien raskautettujen ja toisten yläpuolelle itsensä nostavien ikioma pyhimys. Pyhä Markku julistaa, että kannattaa itse olla oikeassa ja antaa muiden olla väärässä ja etenkin kannattaa saada muut tuntemaan, että ovat väärässä, aivan kaikessa ja koko ajan. Näin Markku levittää pahaa oloa ja joulun sanomaa  jokaisen  tallin  matalan kurkihirren alle. Markku raataa väsymättä, jotta muilla olisi joulu ja paha mieli. Markku ottaa liikaa vastuuta, tekee liikaa töitä, tiskaa ja kyökkii liikaa ja ottaa itselleen palkaksi vain mieliharmin, ahdistuksen ja näin kuluttaa itsensä, vähäiset voimavaransa  ja kaikki ympärillään olevat loppuun. Sitten hän menee kerälle kylkia

Nuorena lauloin kuorossa. Joulukonsertit olivat joka joulu. Vanhemmat tulivat kuuntelemaan. Muiden kuorolaisten vanhemmat näyttivät onnellisemmilta kuin omani. Konsertin aikana koin kuuluvani ihmiskuntaan, konsertin jälkeen pakkauduttiin perheeni pieneen autoon ja aloin tuntea itseni taas nyljetyksi. Ajattelin olevani silti mielenkiintoinen ihminen. Sillä ajatuksella pidin itseäni pystyssä. Sille ajatukselle olen luonut tänään aikaa. Ovatko toiset mielenkiintoisempia ihmisinä kuin toiset? Nyt voin jo vastata, että ihmiset eivät ole mielenkiintoisia. Kaikki ovat yhtä yhdentekeviä, säälittäviä ja hölmöjä kömpelöissä pikkuihmisen ajatuksissaan ja huolissaan. Vaikka olisin partasuinen lasinpuhaltaja, teollinen muotoilija, pöhöttynyt oopperadiiva tai charmantti live-lähetyksen juontaja tatuoiduin käsivarsin, mikään ei tekisi minusta sen mielenkiintoisempaa kuin tusinatavaraluokanopettajasta tai ultramaratoonarista tai mistä tahansa itsensä esille nostajasta ja tähtiin kurottajasta. Ajat

Mistä tuntee joulun? Ylen joulukalenterista. Tonttuakatemia. Taas on joulumieli hukassa. Taas siivotaan. Taas kysytään se iänikuinen kysymys, miltä joulu tuoksuu ja vastaus on hyasintti ja Tolu. Taas tulee mieleen Suomisen perheen Olli ja 50-luku ja vastenmielinen tekopirteys, aikaan sidottu tekopirteys. 50-luvulla lasten piti olla reippaita, että saatiin sotakorvaukset etuajassa Neuvostoliitolle maksettua. Minun opetus on kuin Ylen joulukalenteri: tylsää, ennalta arvattavaa ja turvallista. Olen Olli Suominen ja olen eri kiva ja joulu eri ärsyttävä traditioklöntti.

Tänä vuonna minulla on Suomen vapa-ajattelijoiden liiton, ei vapaa-ajattelijoiden, siis vapa-ajattelijoiden liiton adventtikalenteri. Ensimmäisessä luukussa oli tällainen ajatelma: Sinulla on kiire laittaa lapset ajoissa nukkumaan. Sinulla on kiire ajaa oppilaat luokasta  ulos välitunnille räntäsateeseen. Sinulla on kiire jonnekin, mitä et itse edes tiedä. Jos tietäisit, mihin sinulla on kiire, se loppuisi välittömästi. Haluat olla huolissasi, koska se on elämän kokemuksesi pohja. Huolehdit hampaistasi, vaihdat säännöllisesti alushousut. Olet pieni sintti vain. Vaihda kovalevyä ja tyhjennä työpöytäsi opettajan oppaista. Polta päiväkirjasi. Revi käyttäjätunnukset, salasanat. Saat elämän vielä takaisin.

Kävelin läpi yön pikkujouluista kotiin. Olin uusi ja vanha ihminen. Koin eläväni nykyhetkeä, mennyttä ja tulevaa samassa kehossa, samassa mielessä. Miten? Yksinkertaista. Eppu Normaalin levy Historian suurmiehet on syypää kokemukseeni. Levyllä on ihana kappale " Näissä sanoissa". Kuuntelin sen kävellessäni kotiin pikkujouluista. En jaksanut odottaa taksia taksijonossa. Päätin kävellä. Kuuntelin laulua. Muistin, että olen aina kuunnellut laulun samassa tunnelmassa: Maisema, kävelen, kaikki kuuluu minulle ja silti ei mikään. Olen sisässä ja kaiken ulkopuolella. Olen hengittävä entiteetti ja unohdukseen tuomittu mitättömyys. Ihanaa! " Rakastan hymyäsi. Häkellyn, kun sen näen ja se loistaa silmiini ja heijastuu vahvistettuna näissä sanoissa". Ja minä olen 42- vuotias, ja samalla 14 ja 18 ja koen olevani se sama aina vaan, syntymästä kuolemaan. Lohduttavaa. Kiitos Eppu Normaali, kiitos Martti Syrjä.

- Ei se osaa opettaa ollenkaan, eräs tyttö huusi kurkkuna suorana koulun käytävällä. - Se on aivan paska, toinen tyttö komppasi. Tytöt olivat samalla luokalla. Heillä oli ollut sama opettaja viisi vuotta. Suvivirren jälkeen vanha opettaja oli vaihtanut koulupiiriä ja siirtynyt toisiin tehtäviin. Osallistuin keskusteluun. En haukkunut opettajaa, vaikka olisin voinut. Yritin saada tytöt ymmärtämään, että kestää jonkin aikaa ennen kuin totutte uuteen ja lopetatte vanhan ikävöimisen. Kuulin viiltävän analyysin opettajuudesta 12-vuotiaan tytön susta. -  Meidän vanha ope oli aivan paska ihmisenä, läpipaska, mutta se oli hyvä opettaja. Uusi opettaja on kiva, mutta ei osaa opettaa meitä. - Se ei rankaise meitä, uusi opettaja, toinen tyttö sanoi. - Ja me tarvitaan rangaistuksia. Jäin miettimään. Hyvä opettaja  ja paska ihminen = Paska opettaja ja hyvä ihminen. Kumpi sinä haluat olla? Hyvät Pisa-tulokset hyötyvät eniten paskoista ihmisistä, pedanteista nipottaja-ninjoista.  No, ei

Tuoreet silmät. Luokanopettaja näkee luokkaansa jopa 20 tuntia viikossa. Aineopettaja samaa luokkaa 1-2 tuntia viikossa. Luokanopettajan silmät turtuvat, kyllästyvät ja väsyvät. Aineopettajalla niin ja erityisopettajalla silmät näyttävät säilyvän tuoreempina. He näkevät oppilaan ongelmia tuoreimmin silmin. Tuoreasilmäisyys kaatuu luokanopettajan riesaksi, aina. Tuoreet silmät tekevät tuoreita havaintoja ongelmakohdista väsynytsilmäisille luokanopettajille, joiden oletetaan pystyvän ja voivan reagoivan näihin tuoreisiin ongelmiin väsymättömästi ja tarmokkaasti. Juuri koskaan nämä tuoreet havainnot eivät valitettavasti ole tuoreita väsynytsilmäiselle luokanopettajalle. Havainnot ovat aina erkoille ja aineopettajille tuoreita, luokanopettajille samoja vanhoja, iänikuisia ongelmakohtia. Silti vastuullinen, luokasta ylintä vastuuta luokanopettajana nauttiva ihmisraunio joutuu kuuntelemaan näitä tuoreita, joskin eittämättä oikeita ongelmaoppilashavaintoja päivästä toiseen. Etenkin marrasku