Luokanopettajan arki

Mitä epämääräisempi työ ihmisellä on, sitä enemmän siitä pitää kertoa etenkin niille, joiden työ on selkeä, kirkas, sees. Luokanopettajana saan kuulla pitkiä monologeja laaja-alaiselta erityisopettajalta, kuraattorilta, kapea-alaiselta hankevastaavalta, mitä hän on oppitunnilla, vastaanottotunnilla asiakkaansa kanssa tehnyt. Minä, luokanopettaja, voin aina vastata, että opetin ja kasvatin. Niin yksinkertaista.   Eilen tapasin metsälenkillä ventovieraan ihmisen, joka ensimmäisessä lauseessaan päivitteli Korona-aikaa, seuraavassa lauseessa hän jo kertoi epämääräisestä työstään. Hän toimi väliaikaisena hankekoordinaattorina etäyliopistossa Kymenlaaksossa. Nyökyttelin päätä ja hankemies tulkitsi sen viestiksi jatkaa. Hän jatkoi. Hän suunnitteli hankekoordinaattorina erilaisia, uusia oppimisympäristöjä. Projektilla on kuulemma seitsemän vuoden rahoitus, 45 miljoonan arvoinen. Tempaisin hatusta lauseen:- Siis mitä vittua! Suunnittelet oppimisympäristöjä 45 miljoonalla! Annan sinulle vihj

80-luku, pääsiäinen, Ala-Satakunta ja ensimmäiset munankarvat. Miten nämä liittyvät toisiinsa? Isovanhempani asuivat Ala-Satakunnassa. Lapsuuden perheeni vietti siellä kaikki 80-luvun pääsiäiset. Kun täytin 11 vuotta, sain syntymäpäivälahjaksi munankarvat. Minuun alettiin suhtautua sen jälkeen uudella tavalla. Minusta tuli muka iso poika ja minun odotettiin heti itsenäistyvän ja minuun otti Ala-Satakunta, isovanhemmat, vanhempani ja kaikki etäisyyttä. Kuviteltiin kai, että mieleni myllersi, kehonkuvani lyllersi ja itse muka parhaiten tiesin itseeni liittyvät mysteerit ja ajateltiin kai, että tarvitsin tilaa ja yksityisyyttä, joka muuttui yksinäisyydeksi ja eristykseksi.   Sain munankarvat ja mummuni lakkasi olemasta mummu. Olin iso ja saastainen, ilmeisesti niin herätyshoureissaan ja rukoilevaisuushöyryissään eli Satakunta 80-luvulla.   Poikani on kohta samanikäinen. Alanko  toivomaan satakuntalaisittain, että joutaisi jo maailmalle vätys itse tienaamaan ja kannuksia hankkimaan.

Kun nyt uutisoidaan korona-arkea, niin on hämmentävän silmiin pistävää, kuinka keskiluokka-ja Uusimaapainotteitteista uutisointi on. Eilen MTV 3- uutsilähetyksessä kuvattiin uusmaalaisen asianajaperheen arkea. Perheen lapset olivat etäyksityispianoviulutunneillaan, asianajaja-isi pyyhki Viledalla design-keittiöpöytää kauluspaidassaan ja design-silmälaseissaan, äiti taas kirjoitti omaa niksikirjaansa design-kaulahuivissaan ja sanoi, että haasteita riittää, kun ei tahdo löytyä rauhallista nurkkaa laisinkaan. - Nyt on aikaa olla oman perheen kanssa. Viikonlopun metsäretkeä suunniteltiin Sipoonkorpeen tai muualle metsäpoluille. Ei siinä mitään. Onnea vain heille! Vilpittömästi onnea. Jotain siinä vaan mättää. Kuvitellaanko ihan oikeasti, että tuollaisen hyväosaisen perheen korona-arki luo toivoa ja samastumispintaa kaikille muille samassa jamassa nuohoaville voileivänpurijoille. Ei luo. Luo vitutuksen.    Media on unohtanut tavallisen suomalaisen arjen. Nyt kuuluu älähdys. Tasapuolisuu

Ihminen tottuu ja sopeutuu uuteen nopeasti. Minä ainakin. Sosiaalinen paasto eläviin ihmisiin, ihmisten karttelu ja väistely sopii minulle. Ihanaa, kun minua kartellaan, pelätään, väistellään. Tämä saisi jäädä perintönä Koronasta, koulumaailmaankiin. Etäopetus on ollut ihanaa. Ei massojen, laumojen ryhmädynamiikkaa, tai aina kun etäopetuksessa mölyapina alkaa kiroilla tai hössätä linjoilla mikrofonin toisessa päässä, minä painan vain nappia mykistä ja tämä mykistyy, kunnes älyää avata mikrofoninsa uudestaan.   Maailman on surkeassa jamassa, tottakai. Toivon tietysti, että Korona kukistetaan mahdollisimman pienin vaurioin.   Eilen telkkua töllöttäessäni havahduin sellaseen tosiasiaan, että kun alkaa maailmanlopun paskin ohjelma Voice of Finland tai Ruisrockin Kaija Koon keikka viime vuodelta, niin tuntuu, että kaikki tuo ärsyttävästi käyttäytyvä yleisömassa kuuluu jo toiseen maailmaan, vanhaan maailmaan, entisiin aikoihin, kun kokoonnuttiin juomaan metabolista alkoholijuomaa ja sy

Isoäiti, sota-ajan lapsi, lähti Hesasta sotaa pakoon böndelle tätinsä ja mummonsa kanssa. Kansakoulut pantiin kiinni, kun viholliskoneet pommitti Stadia. Iso maatila otti vastaan. Sieltä paukahti työvelvoitteita ja oli paljon lapsia, joiden kanssa leikkivät metsässä poikkeustilan aikana. Piilosta lähinnä ja etsivät desantteja. No, siihen etäopetukseen. Etäopetusta kuulemma antoi Hesari. Sanomalehdessä julkaistiin kansakoululaisille tehtäviä, joita olisi pitänyt kaunokirjaimin vahakantiseen vihkoon duunata. Isoäiti kertoi, että täti ja mummo ei huomannut Hesarin tehtäviä ja isoäiti leikki metsissä lasten kanssa päivät läpeensä. Keväällä piti palauttaa vahakantinen vihko, joka isoäidillä oli tyhjä. Siitä seurasi luokalle jäänti. Toista se on nyt etäopetuksen aikana, kun on Teams, ja Pedanet ja Wilma ja Googleclassroom ja opettaja päivystää linjoilla 24/7 ja tarkastelee työkirjoja ja tehtäviä. Mietin, mitenkähän Etelä-Euroopan vanhat kulttuuri- ja sivistyskansat, miten siellä signor Pup

Nyt kun on tämä Korona-virus ja talous sakkaa pk-yrityksillä ja vähän isommillakin, niin olisiko yritysten aika laatia vuotuinen budjettinsa opettajien työaikamallin mukaan. Sillä nimittäin tulisi huomioituja nopeasti tarttuvat globaalit kulkutaudit ja myös ilmaston lämpenemisen aiheuttamat äärimmäiset sääilmiöt, jotka voivat sotkea talouden ja uhata rahahanoja. Ehdotan tätä aivan vakavalla naamalla. Se olisi varautumista aina pahimpaan, mikä maapallollamme valitetavasti on edessä. Tällä mallilla yritykset laativat itselleen iisimmän, vähemmän kunnianhimoisen vuosibudjetin, jossa olisi huomioitu se mahdollisuus, että kolme kuukautta vuodesta voi mennä virukselle, karanteeneille, desinfiointiin, tuhotulville, kuivuudessa sitkutteluun, metsäpalojen sammutteluun ja kaikkeen muuhun yleishyödylliseen Telluksen pelastustöihin.   Tarkoitan tällä sitä, että yritykset maksaisivat työntekijöilleen palkkaa vain yhdeksän kuukauden työstä, joka ovelasti voisi jakaa 12 kuukaudelle. Tai miksei ka

on puhdasta paskaa. Välittäminen tapahtuu aina sosiaalisen status-rankingin mukaan. Suomalainen välittää vittuilemalla ja iskemällä heikkoihin kohtiin ja olemalla ilkeä. Suomalaisessa välittämisessä tehdään aina selväksi jakolinjat meihin ja muihin. Perussuomalaiset voisivat käyttää muukalaisvihamielisyyden sijaan aivan vain puhdasta tosiasiaa, että älkää tulko jo riittävästi elämässänne kärsineet piskuiseen isänmaahan, jossa keskeisimmät arvot ovat itsekkyys, satuttamisen halu ja silmien muljauttelu halveksunnan merkkinä. Suomalaisuus on raadollista ja ahdasmielistä. Suomalainen välittää lompakolla ja toiselle annetaan omasta vasta kun pistooli on omalla ohimolla tai  ramboveitsi omalla kurkulla. Silloinkin nikotellen.    Saatana. Suomalainen on aina suomalaisimmillaan, kun hän epäilee tihrusilmillään ja rakentaa aitaa niiden inhottavien muiden ja väärien, väärällä tavalla elävien, vääriä sanavalintoja käyttävien väliin.    Joskus olen pohtinut, minne kaikki kusipäät pitäisi läh

Minua vituttaa. Saanko repiä pään irti kiusaajilta? Teen sen. Olen tosi pinteessä asian kanssa. Haluaisin huutaa tuskani maailmalle! Otan taakan kantaakseni täysimittaisena ja en enää erota omia tunteitani poikani tunteista eli jippiaijee!!!Miten mahtuu maailmaan toiselle vain kurjaa mieltä aiheuttavaa paskakaunaa? Mitä vittua! Mikä meissä aikuisissa dickfaceissa on, että meidän omista lapsista kasvaa kusipäitä, nilkkejä, ilkeitä paskanaamoja? Miksi joku valitaan paskasaaviksi? Eikö sitä vitun pahaa mieltä voi ihan itse kantaa? Kohta ammun kärpästä tykillä ja mitä?   En todellakaan enää erota omia huoliani lapsen murheista. Lisään vain niitä olemalla todella huolissani ja olen aivan hiilenä, käpynä, tuohtuneena. Mitä vittua minun lapseni on tehnyt ansaitakseen paskaa ilkeämielisyyttä? Minä rakastan lastani ja kysyn edelleen, saanko aloittaa täysimittaisen sodan kusipäitä vastaan? Saanhan? Eikö se ole oikeuteni? Kiusaajalle pitää saada häpeän taakka harteille ja ymmärrystä ei saa an

Nykyään ystävyyssuhteet väsyttävät minua. Lapsena kärsin yksinäisyydestä. Olin kateellinen, kun kaikki muut olivat aina yhdessä jossain muualla kuin minä, joka olin aina yksin. Nykyisyydessä vaalin ystävyyttä ja olen siinä jotenkin raskas. Kun kohtaan ystäviä, alan puhua syvällisiä ja henkeviä ja kuuntelen liian aktiivisesti ja olen loppuillasta aivan naatti ja haluan vain mököttää ja olla myrkyttynyt. Ystäväni sanoi minulle, että olen taitava keskustelija, kun osaan käyttää niin taitavasti sosiaalista sordinoa. Vittu, miten hieno termi! Sosiaalinen sordino. Kysyin, mitä se tarkoittaa? Hän sanoi, että taitava keskustelija on hyvä kuuntelija ja laskeutuu aina kuulijansa kanssa puoliväliin ja saa kielen kannat auki ja tulee hyvä, kuulluksi tullut olo. Siksi kai tulen ystävyydestä niin helvetin väsyneeksi. Säälin itseäni todella. Sen, minkä lapsuudessani menetin, sitä aikuisuudessa käsittelen kuin ydinjätettä, asbestikintain ja annan kaikkeni, etten sitä menettäisi. No, onko ihme, jos k

Viime viikolla löysin journalisti Johanna Korhosen radio-ohjelman. Ohjelman nimi on Journalisti Johanna. Pidän Johannan ohjelmista toden teolla. Pidin jo hänen edellisestä ohjelmastaan Valkoista valoa. Johannan ohjelmissa on aina mukana aiheeseen aina hienosti sopiva klassinen, monesti meditoiva hämymusiikki. Niinpä viime viikolla, ennen sairastumistani miesflunssaan, juoksulenkillö kuuntelin Johannan ohjelmaa. Jakso käsitteli toivoa. Siinä Johanna valisti minua (ja muita radio kuuntelijoita) Immanuel Kantin käsitystä toivosta. Jos oikein ymmärsin, niin Kant ajatteli, että ihmistä tulisi ohjata oikea tieto. Sen jälkeen tiedon tulisi johtaa tekoihin. Eli ihmisen tulisi tehdä tekojansa tietojensa pohjalta. Ja sitten vasta ihmisellä olisi oikeus kysyä itseltään, mitä minä saan toivoa? Sitten Johanna mietti ilmaston lämpenemistä Kantin ajattelun pohjalta. Emmehän me ihmiset tee ilmastotekoja tietojen pohjalta. Jos tiedämme, että turistilentäminen kaukomaille ja autolla lyhyidenkin matkoj