Luokanopettajan arki

 Yllätyin eilen. Vein omat lapset hiihtämään eilen. Mukaan lähti myös kaksi vierasta lasta. Hiihtäessä aloin miettiä, että minulla onkin aika suuri sydän ja minulla onkin aika paljon antaa myös muillekin kuin omille lapsille ja omalle perheelle. Oikeasti yllätyin. Minun perheeni kaukaa paikasta nimeltä Lapsuus opetti, että on vain oma perhe, jonka sisään ei mahdu ketään, kuulu ketään ja maailma ulkopuolella haistakoon paskan.    Hiihdimme. Oli mukavaa. Matkalla minusta alkoi tuntua lapsuudelta, kuulin lapsuuden kulkusten kilinän. Pääsimme kotiin ja huomasin olevani vihainen. Halusin olla vihainen vaimolleni, joka ei ollut mukana. Minulle tuli tarve olla vittupää ja viestiä, että olet laiska, minä ahkera. Keksin, että olen ärtynyt siitä, että vaimo tuli kotiin klo 19 ja se oli liian myöhään. Huomasin, että haluan kostaa ja tulla itsekin joku päivä kotiin klo 19.    Vein myös eilen oppilaan kotiovelle hänen oppikirjojaan. Tuntui siltä, että minustahan riittää vieläkin muille. Tuntuikin h

 Siivottavuus. Niin, sain sapiskaa luokkani siivottavuudesta. Siivousfirma, joka luuttua luokkaani ja kouluani, on moittinut luokkani siivottavuutta. Oppilaiden tulisi laittaa tuolit pulpetin alle siivottavuusasentoon. Kaikkien tasojen tulisi olla tyhjät, nopeasti siivottavissa, kun siivousfirman työnantaja on laskenut, kauanko aikaa on laskettu luokan siivoamiseen. Laskukaava: 8,5 minuuttia / luokka on laskutuksen peruste. Oi oi. Kun luokka on lähtenyt, en saa jäädä luokkaan tekemään kaikkia wilma-merkintöjä rauhassa, kun siivousvaunu porhaltaa luokkaan. Luokanopettajan täytyy antaa tilaa siivousvaunulle, joka törmää luokkaan, koska se on ensiarvoista, ensiarvoisen tärkeää. Olen tiellä. Ajattelen, että mitä vittua.   Minä valitan vanhemmille, oppilaideni vanhemmille, onko luokan opetettavuus ja kasvatettavuus vaadittavalla tasolla. Yritän huomioida, että opetukseni laadukkuus, viihdyttävyys, oppilaideni viihtyvyys on riittävän korkealla tasolla. Yritän olla opettaja, jonka arvostettav

 Kyllä muistan. Vaihto-opiskelijat olivat naurava lauma espanjalaisia, saksalaisia, portugalilaisia. Potkivat hankifutista keskenään. Harrastivat seksiä keskenään. Puhuivat omaa kieltä keskenään. Nauroivat keskenään. Harrastivat seksiä keskenään. Niille järjestettiin kaikkea perisuomalaista: Mämmimaraton, suomalaisia jouluperinteitä osat 1-23, avantouintia, savusaunaa, sahtia ja keskenään puhuivat espanjaa ja saksaa ja olivat kulttuurivaihdossa ja alasti harrastivat kansainvälistä seksiä savusaunoissa.   Muistan katselleeni myrkyllisesti vaihto-opiskelijoita. Nauroivat koko ajan. Pukeutuivat saatana karvalakkeihin, vaikka oli tavallinen pipokeli.    Onneksi tänään viranomaistaho antoi suosituksen opiskelijavaihdon lopettamisesta, hetkellisesti vain valitettavasti. Levittävät koronaa, kun haluavat halailla ja suudella, toisiaan, ja suomalaiset vaihto-opiskelijoiden töllistelijät saavat siinä samassa koronaalisen tartunnan.    Sitä se ulkomailla tapahtuva vaihto on. Ei tartu isäntämaan k

 Palaan pitkästä aikaa mieluisan harrastukseni pariin, nimittäin vittuilun. Tunnen onnea. Minun, opettajan, jumalan armosta opettajan, kutsumus ja intohimo on ivata nykyajan ilmiöitä. Keksin taas opettajanhuoneen lehtilaarista Metsästäjä-lehden. Se tulee ilmaiseksi edelleen. Metsästäjä-lehti on tammikuun TOP 1!!! Tammikuun lehden kannessa on Naali, uhanalainen naali, joka katselee häpeissään sivuun eli ei napita sydäntä särkevästi suurilla silmillään lukijaa. Naali on uhanalainen, suomalainen miesluokanopettaja on uhanalainen. Mielenkiintoisia artikkeleita mm. " Supikoiratyhjiön vaatima pyyntiponnistus tutkitaan." Siitä sai mielenkiintoisen kuviksen työn. Piirsimme tyhjiön. Mielnkiintoinen ja aina ajankohtainen juttu käsitteli susien  aiheuttamia koiravahinkoja. " Kiikaritähtäimem anatomia- ominaisuudet tutuiksi" sai minut pohtimaan kiikaritähtäimen mahdollisuuksia välituntivalvonnassa. Käsityön tunnilla voimme tehdä Tee se itse- Kallotrofeen. Tänään laitan perheell

Murrosikä ei saisi näkyä eikä kuulua. Äänenmurroksen ajan poikalasten tulisi olla äänieristetyssä tilassa. Aknenaamainen, rasvaihoinen näppylänaama kuuluu maapohjakellariin Avitsid-voiteineen ja Roaccutan-hoitokuureineen. Masturbaatio on helvetin kiusauksia, Lusifeeruksen tekosia, pornolehdet ja -elokuvat ja niiden rietas sukupuolikuvasto on kuvottavaa. Murrosikä ei saa kuulua, näkyä ja sen olemassaolo pitää piilottaa. Sen tulee olla tabu.    Osa luokkani pojista innostui muovailemaan lumesta majesteetillisiä falloksia, liki kolmemetrisiä, suonikkaita, ryhdikkäitä mulkkuja raapimaan taivaankantta. Kivekset tai kassit pyöriteltiin suuriksi ja terska mulkun tappiin. Ajattelin, että hyvä, nyt on oikea tapa käsitellä murrosikää. Obeliski puperteetille ja keskittynyttä, ylpeää kuvanveistoa!    No, ei se hyvin päättynyt. Jo tuli itku, ikävä, tyrmistys, närkästys, häpeä ja pelko, mitä meidän koulusta ajatellaan, kun pihalla sojottaa laiha lipputanko ja runsasmuotoinen kyrpä täydessä juhlakunn

 Nyt kun näitä kitarasankareita ja kuplettikuninkaita kuolee, niin ystävät heti väittämään, että se nyt oli taas sellainen viimeinen mohikaani. Ei sellaisia enää tule. Se oli monitaituri, multitalent, ei niin monipuolisia jätkiä enää synny. Sitten väitetään, että sillä (edesmenneellä) oli niin iso sydän, leveät harteet ja niin uskomattoman suurta ystävyyttä se pysty osoittamaan ja ei sellaisia enää tule. Perkele, sellaisia ei enää tule, kun sellaisia ei koskaan ole ollutkaan. Kuollutta käsitellään silkkihansikkain, tietysti.   Mikä tässä sitten minua taas mättää, ärsyttää, vituttaa? Se tietysti, että samanlainen paskanpuhuja kuollut on ollut kuin kaikki muutkin. Yhtä ristiriitaisilla tunteilla, yhtä ärsyttävillä piirteillä varustettu yksilö ja sellaisia sitten ei tule. Kyllä niitä tulee tai sitten ei tule. Olkoon tullakseen tai olkoon tulematta.    Koko kansakunta muistelee, missä olin silloin, kun ensi kerran kuulin sen laulun, jonka teki, tuotti ja sävelsi se sellainen, jollaisia ei

 Eppu Normaalilla on kappale " Tihkumme seksiä". Minä en tihku seksiä. Tihkun myrkkyä. En enää pysty kuuntelemaan Tihkumme seksiä-kappaletta. Se on minulle mahdoton. Minä tihkun myrkkyä. Minut on kyllästetty katkeruudella, satuttamisen halulla ja vihalla.    Viime päivien aikana varmistuin kipeästä tosiasiasta: Minulla on aina oltava joku, jota mä inhoan aivan järjettömästi, koko sydämestäni, täydestä halusta. Minulla on aina ollut, lapsesta asti joku, jota vihaan ja joka mua inhottaa niin, että tärisen vihasta. Niin, luokanopettaja ja näin alkeelliset mielenhallintatavat! Onneksi olen siitä tietoinen, ehkä. Nyt inhoni, vastenmielisyyteni, vihani kohde on naapurini. Ei se ole mulle mitään tehnyt. Ei se ole mulle sanonut pahasti. No, mitä vittua sitten? En osaa vastata. Ikään kuin olisin rationaalisesti päättänyt, että niin sen tietysti täytyy olla ja hyväksyn sen. Minulla on oltava kohde, johon suuntaan kaikki patoutumani ja siitä kohteesta tulee minulle maailman tärkein ja s

 Joululomalla löysin Iron Maidenin pitkästä aikaa. Radio City soitti Hallowed be thy Namea. Kuuntelin, itkin ja kuuntelin. Mitä itkin? Itkin Steve Harrisin melodiatajua, hänen tajuaan säveltää niin, että sävellyksessä on depressiota ja maniaa. Jatkoin kuuntelua. Aces high. Churchillin puhe 4.6.1940 parlamentille Saksan valmistellessa invaasiota maalta, mereltä ja ilmasta. Lainaan postaukseeni Winstonin puheen sen pätkän, joka on Acesin alussa: " We shall go on to the end. We shall fight in France, we shall fight on the seas and oceans, we shall fight with growing confidence and growing strength in the air, we shall defend our island, whatever the cost may be. We shall fight on the beaches, we shall fight on the landing grounds, we shall fight in the fields and in the streets, we shall fight in the hills; we shall never surrender.     Kitarat käynnistyvät heti puheen jälkeen. Pilotit, lentäjä-ässät juoksevat Spittfireihinsä nahkatakeissaan käydäkseen ilmataisteluja natsien Stukasej

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin Tapaninpäivän luukku siirtää tämän väsyneen kalenterin manan majoille, historian lehdille, paskojen asioiden hautausmaalle. Onneksi. Meidän, minun, perheen joulun kulusta kertoo a mmatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin viimeinen luukku. Käteni ovat kinkunrasvassa, maksani on alkoholin rasvassa, vatsassani on kurja olo. Ymmärrän, miltä tuntuu hälyyttää jouluna ambulanssia, kun rinnasta otttaa ja pitäs päästä liuotukseen.  Vielä en ole siinä pisteessä. Aorttani ei ole repeämäisillään, sillä kuitenkin lopetan aina ajoissa, niin syömisen, juomisen kuin aivan kaiken.   Aattoaamuna istahdin aattoaamun aamupaskalle. Tuijotin lihavaa punatulkkua joulukortista, jossa luki, hyvää joulua Markku! Kädessä oli joululahja, kirja nimeltä Minna C. Se kertoi Minna Cantista. Tätä postausta kirjoittaessani on Minna lähtenyt litomaan Jyväskylän, järvikaupungin kansakoulu

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin 20. luukku onnittelee appiukkoa ja Väinö Linnaa. Appiukko on nuorempi, Linna täyttäisi 100 vuotta. Appiukko eli jälleenrakennusvuodet, hankki ammatin, teki näyttävän uran palloilijana, osti omakotitalon, sai kruunuksi lastenlapsia ja nyt ajelee autolla hakkaamassa hedelmäpeliä ja katsoo kaikki ampumahiihtokilpailut televisiosta, vaikka Kaisa on lopettanut komean uransa.    Helsinki muisti tällä viikolla opettajiaa joulupussilla, joka ymmärrettiin sittemmin vittuiluna. Paperipussissa kiiltokuva, tiskirätti ja kaksi konvehtia. Kaunis, pieni ele kääntyi työnantajan vittuiluksi. Pienisieluista. Pussissa olisi pitänyt olla kylpyläviikonloppu kahdelle, tai osakesalkku Koneelle, tai 1000 euron lahjakortti Stockmannille, tai OAJ:n puheenjohtajan itse kokoama piparkakkutalo, tai balettiliput striimattuun Pähkinänsärkijään, tai pääsylippu kansallisopperan Ringiin, tai Tesla tai muu pieni joulumuistiainen. M