Pesin ikkunat. Minulla ei olekaan
kaihia silmissä. Terapeuttista. Se kuuluisa oman käden jälki näkyi, samea
muuttui kirkkaaksi. Tänään suomalaisissa kouluissa leipä murtuu Kristuksen
ruumiiksi, ehtoollisviini vereksi, joka meidän edestä annetaan, vuodatetaan ja
kirkkoon kuulumatonkin, uskosta piittaamatta, saa pääsiäisvapaat kuin Manu
illallisen. Vapaista ollaan onnellisia, arki katkeaa, saa huokaista ennen
viimeistä rutistusta kohti Suvivirttä. Jeesuksesta ei silti saa puhua liian
paatoksella, ettei tule kelleen paha mieli ja ahdistus. Ilmastoahdistus
riittää. Koulujen tulee järjestää vaihtoehtoinen paikka heille, joille
pääsiäisvapaat kelpaavat, sanoma ei. Paatos, tunnustuksellisuus tuhoaa
orastavaa lapsen mieltä enemmän ja nopeammin kuin väkivaltapelit ja
lähisuhdeväkivalta yhteensä. Valtion kirkossa pääsiäisvapaat kuuluvat kaikille
ja pitääkin kuulua, sanomasta, paatoksesta riippumatta tai huolimatta tai
huomaamatta.
En kuulu kirkkoon. Silti hiljenen
Matteus-Passion ääreen aina ja myötäelän Jeesuksen elämää ja olen esteettisesti
virvoitettu Passion jälkeen. En ajattele, että kukaan on puolestani, savolaisen
torpparin puolesta elämäänsä antanut. Jos tällaiseen uskoisin, uskoisin mieluummin,
että isoisäni Hennalan vankileirillä nälkään kuollut setä, minun puolestani kuoli
nälkään, jotta minä voin ahmia itseni metaboliseksi. Niin minä ajattelen.
Minulle kelpaa evankelis-luterilainen estetiikka. Se on jäyhä ja
talonpoikainen. Minä olen köyhä ja pienvelallinen. Anna minulle taloyhtiön
putkiremontti huokealla. Pyydän. Hyvää pääsiäistä!
Kommentit
Lähetä kommentti