Ei sellaisia viuhahduksia, jossa pyyhe putoaa ja paljastaa hetkeksi riettauden ja bakkanaalisen himon. Sellaista en kokenut. Valitettavasti. Näin tänään viuhahduksena entisen rehtorin, joka katseli minua kahden vinon oven takaa kaukaa ja näin hänet epäselvänä, mutta kyllin selvänä ja tuijotin häntä hieman liian kauan voidakseni kääntää pään sen merkiksi, etten olisi häntä nähnyt. Tervehdimme. Hän minua peläten, minä häntä vastenmielisesti nyökäten. Sitten hän jatkoi käytävää eteenpäin ja katosi minun näkö- ja voimapiiristäni. Niin, arvatenkin hän oli tullut tuomaan suklaalevyä tai isoäidin piparirasiaa. Mitäpä muutakaan. - Voimaa viimeisiksi työpäiviksi!
Toinen viuhahdus oli ystävä vuosien takaa. Näimme, nyökkäsimme, kysyin, onko hänellä tupakkaa mukana, ei ollut ja sammutin häntä kohtaan tuntemani mielenkiinnon ja menin piiloon seinän taa ja olin piilossa niin kauan, että hän oli mennyt pois enkä edes kuullut hänen puhettaan käytävältä. Vasta sitten livahdin takaoven kautta ulos, juoksin pyörälle ja ajoin suoraa päätä kotiin. Kotona menin peiton alle ja ajattelin, etten halua törmätä tänään enää kehenkään, korkeintaan viikatemieheen tai Sabriinaan, jos se laulaa ja tanssii, niin että viuhahtais kauniisti ruskettunut paljas italopovi mielikseni edes pieneksi hetkeksi.
Kommentit
Lähetä kommentti