Se minun pitäisi sanoa sinulle, mutta en sano. En sano, kun tiedän, että tiedät sen. Mistä nyt kiikastaa?Rakkaani on kohdannut elämässään kerran aikaisemmin ystävyyden loppumisen siten, että ystäväksi kutsuttu vain otti ja muutti pois, hävisi hänen elämästään, näkyvistään, horisontin taakse. Ystävä vaihtoi kaupunkia, työpaikkaa, sukupuolta, aivan kaiken. Hänestä jäi jäljelle vain epätodellinen, valheen kaltainen uni: oliko ystävää edes olemassa? Oliko hän lihaa ja verta vai kuumehoure, hallusinaatio. Muistan, kuinka paljon se sattui rakkaaseeni. Niin suuri loukkaus. Nyt siitä on kulunut yli kymmenen vuotta. Varmaan kuollut koko pilvilinna.
Tämän syksyn aikana rakkaani läheinen ystävä, lapsuuden ystävä laittoi välit poikki. Väitti, että erottuaan miehestään, hän ei ole pystynyt kohtaamaan rakastani. Kokee olonsa epämiellyttäväksi. Mutta nyt se loukkaa myös minua. Olemme vieneet tätä ystävyyden poikkilaittajaa meille rakkaisiin paikkoihin. Mutta, mitä minä siitä ymmärrän? Mitä kauemmin olen elänyt, mitä kauemmin olen tutustunut itseeni ja menneisyyteni, olen varma, että kultaseni vedät kusipäitä puoleesi.
Kommentit
Lähetä kommentti