Sunnuntaiaamu. Nukutti huonosti. Niskani, hartiat ovat jumissa. Ollut jo pitkään. Yli puoli vuotta, yli vuoden, koko aikusiuuden. Jumi säteilee päähän särkynä. Heräilen yöllä. Kääntyilen tiheästi, kun puutuu, särkee, on huono olo. Halvaantunut olo.
Jaoimme kollegan kanssa oppilaita ryhmiin. Jakoperusteena käytimme suurta ihmistuntemustamme. Dualistinen jakomme noudatti perustetta napakka ja lapamato. Napakan työpariksi lapamato, lapamadon napakka. Ideaalioppilas on tietysti napakka, näpäkkä, tyrnävä, aikaansaapa ja osaava ja pätevä. Ideaaliin kuuluu myös perseennuoleminen ja sokea opettajan ihailu ja silmien alla hymyily ja hyvätapaisuus.
Olen halvaantunut. Edessäni hämäräinen tie, joka ei vie tuntemattoman tupahan. Minun tieni vie tylsämielisyyden kuusijuhlaan. Kuusijuhlaan, jossa minulle on varattu penkinkantajan rooli. Ja tietysti sormi suun edessä- hyssyttelijän, elämän jarrumiehen rooli. Korot nousevat, vitutus kasvaa, eläkeikä karkaa, kohta virtsakin ja etsin kuumeisesti kadonnutta englannin työkirjaa. Toukokuussa kirjoja oli kaikille, loman aikana yksi on kadonnut.
Ensimmäinen työviikko oli kuljeskelua ja haeskelua sekä loppumattomia ryhmäjakoja jakoperusteella napakka ja lamapato, eiku siis lapamato. Tätäkö pitäisi taas 190 päivää jaksaa. Olen halvaantunut, ihmisen puolikas, haluan pois. Kauas pois.
Kommentit
Lähetä kommentti