Siirry pääsisältöön

Tekstit

Trampoliinin suojaverkko

Suojaverkkoa on etsitty. Vanha on reikäinen, vaarallinen, samoin trampoliinin jousisuoja. Niitä kun ei saa mistään. On käyty kärkkäiset, rismat, sittarit ja kaikissa loppu. Sitten löytyi. Mitta 3,96, mittasin. Mittasin väärin. Maisteri on humanisti, ei mittamies Pythagoras. Jos olisin mittamies, olisin insinööri tai tippainssi. Paitsi, että inssi tai tippainssi ei vaivautuisi etsimään suojaverkkoa pelkilleen, vaan ostaisi uuden trampoliinin suojavermeineen kerralla ja tekisi vanhasta emännälle kasvihuoneen, jossa olisi automaattinen kastelujärjestelmä ja termostaatteja, joille vanhaan trampoliiniin kiinnitetyt valokatteet avautuisivat ja sulkeutuisivat sähköisen automatiikan hoitaessa katteiden aukeamiset ja sulkemiset. Minä säästän ja googletan ja tokmannilta löytyi ja sitten se oli tietysti liian pieni ja piti palauttaa takaisin ja isompaa suojaverkkoa ei ole eikä tilata. Siinä minä sitten olen, sormi suussa ja ongelma ei poistu. Ystäväni on logistikko. Kuulen korvissani, miten hän

Viuhahduksia

Ei sellaisia viuhahduksia, jossa pyyhe putoaa ja paljastaa hetkeksi riettauden ja bakkanaalisen himon. Sellaista en kokenut. Valitettavasti. Näin tänään viuhahduksena entisen rehtorin, joka katseli minua kahden vinon oven takaa kaukaa ja näin hänet epäselvänä, mutta kyllin selvänä ja tuijotin häntä hieman liian kauan voidakseni kääntää pään sen merkiksi, etten olisi häntä nähnyt. Tervehdimme. Hän minua peläten, minä häntä vastenmielisesti nyökäten. Sitten hän jatkoi käytävää eteenpäin ja katosi minun näkö- ja voimapiiristäni. Niin, arvatenkin hän oli tullut tuomaan suklaalevyä tai isoäidin piparirasiaa. Mitäpä muutakaan. - Voimaa viimeisiksi työpäiviksi!    Toinen viuhahdus oli ystävä vuosien takaa. Näimme, nyökkäsimme, kysyin, onko hänellä tupakkaa mukana, ei ollut ja sammutin häntä kohtaan tuntemani mielenkiinnon ja menin piiloon seinän taa ja olin piilossa niin kauan, että hän oli mennyt pois enkä edes kuullut hänen puhettaan käytävältä. Vasta sitten livahdin takaoven kautta ulo

Kevyttä ja kuplivaa vai pohjaan palanutta

Opin taas uutta. Kevätkahvitus on estradi katkerille tunteille, veripisaroille, epäoikeudenmukaisuudelle ja sorrolle. Esimies vaihtaa työmaata. Hän hakee isompia haasteita. Lisäksi hän on tyytymätön nykyiseen tulotasoonsa. Hän puhui kesätuulen heilutellessa kukkamekkoa, hiussuortuvien leijaillessa kevyesti kasvoille, filosofiaansa, joka oli sikäli persoonaton, että hän otti vertauskuvaksi oven. Ovi vertauskuvana on pateettinen ja helppo kuin halpa saippuakupla. Ovi aukesi yllättäen hänen eteensä ja hän tarrasi kahvaan ja halusi sulkea vanhan oven takanaan ja avata uuden oven edessään. Kuuntelin hiljaa ja huusin mielessäni, että itsekäs halpa akka, ha-haa!! Nimittäin, minulle oli aukeamassa uusi ovi ennen joulua, roikuin jo kahvassa ja olin astumassa uuteen, mutta hän, jonka filosofiassa ovi on freudilainen kestoelementti ei antanut minulle lupaa tarttua kahvaan ja avata uutta ovea. Ovi-filosofia onkin vain hänelle itselleen.    Mitäs minä? Minä olen todella tyytyväinen nykyiseen tu

Rikkaat ja rahattomat

Tänään uudessa jaksossa OAJ:n Olli Luukkainen ja Liisa "Lissu" Viljamaa- Ahojäkälä Kontulan Siemenlingonlahden esikoulupäiväkodista. Rikkaat ja rahattomat on hyvä ohjelma. Se alleviivaa, paisuttaa ja antaa räikeydelle ja riistolle kasvot. Voisiko Olli Luukkainen ja Lissu tosiaan päätyä ohjelmaan? Avaisiko se OAJ-johdon silmät? Jaksossa Olli toteaisi, että " ei vittu, voiks tää olla totta?", josta tulisi vuoden 2020 katsotuin meemi, löisi jopa Seksikkään suklaan " Joutsen on Suomen kansalliskala"-meemin. Ollin kommentti tulisi silloin, kun Lissun itse käsin näperrelty perhoslompakko aukeaisi ja viikon rahat valuisivat halvan Ikea-sohvan poimuihin.   Toinen vaihtoehto olisi Nalle Wahlroos ja junien siivoaja Lissu, jotka vaihtaisivat viikoksi lukaaleitaan. Petteri Orpo ja Kaisa Kakkulapio, sittarin kassa. Supercell- toimari Paananen itse kudottuine villasukkineen ja Keijo " Keke" tai  "Keikyä" tai "Keikyä-Keke" Putkilahti, ru

Toukokuun suosikit

Hellou! Musta on tullut pikkutuhma kusipää. Aion keventää blogiani toukokuun suosikeilla, mitä ilman mun toukokuu ei ole toukokuu. Eli tos kuvassa on kaikki, mikä täl hetkellä meikkuu eli meitsii eli luokanopettajaa jumalan armosta niin ku rulettaa. Ainut miinus on, että kuvas ei näy skumppaa ja kortsuja. Olisin laittanut nekin kuvaan, mutta sitten aattelin, että joku pahoittaa mielensä ja laitan ne sit kesäkuun suosikkeihin. Pysäköintikiekko Kesäkuu ilman pysäköintikiekkoa on sama kuin toukokuu ilman kiekkoa, siis MM-kiekkoa, ei nuuskakiekkoa, se kun ei kuulu luokanopen housuntaskuun niinku ei insinöörin paksu perstaskulompakko luokanopettajan takataskuun. Pysäköintikiekko symboloi pysähtynyttä palkkakehitystä ja turvallisuutta ja sellasta varmistelevaa asennetta.  Metsästäjälehti Se tulee opettajahuoneeseen kerran kuussa niin ku Manulle illallinen. Siinä on opelle kaikkea hyödyllistä: mm. miten nylkeä villisika terotetulla karttakepillä, kuinka läheltä voi ampua kettua p

Yhden totuuden maailma, päätä alkaa särkeä

Lähiopetuksen paluu on sujunut loistavasti, ihanasti. On ihana kuulla puheen pulputusta ja "Ope hei"- huudahduksia. Näin on kouluun paluu uutisoitu. On valtavan tärkeää toimivalle hyvinvointiyhteiskunnalle ylläpitää glorifioitua ihanuutta, pirskahtelevaa kepeyttä suomalaisesta peruskoulusta ja opettajien valtavankokoisesta, kolossaalisesta, giganttisesta huolesta, ettei etäopetuksen aikana kukaan lapsista ole tipahtanut kyydistä ja onko kahden kuukauden aikana syntynyt uusia koulupudokkaita. Vain yhtä totuutta, yhtä ihanuutta.    80 % koulujen rehtoreista vastusti lähikouluun siirtymistä kahdeksi viimeiseksi kouluviikoksi. OAJ vastusti siirtymistä vedoten opettajien jaksamiseen. Ei mitään merkitystä! Ei meitä kuunnella. Kolme kesää lomakorvausta on leikattu 30 %:lla, on saatana kikyilty. Mutta siihen yhteen totuuteen. Miksi kentän väki ei anna medialle viestiä, että ollaan loppu, tämä pelleily ärsyttää, lappu luukulle, lakko. Nyt olisi ollut lakon paikka viimeiseksi kahde

P2-testi, voitko menestyä opettajana

"Puolustusvoimat uusii varusmiesten testausta" (HS 9.5.2020) otsikoi päivän Hesari. P1-testi testaa kognitiivisia kykyjä, P2-testi kartoittaa johtajaominaisuuksia ja paineensietokykyä. P2-testiä on eri ikäluokat naureskelleet, kun siinä on ollut väittämiä epäillystä hulluudesta, homoudesta, vainoharhaisuudesta ja muista psykoottisuuden ilmentymistä. Armeijaan ei haluttu homoja, masentuneita, älykääpiöitä ja kaikkia jollakin tavalla vajaita yksilöitä. Testillä tähdättiin siihen, että löydetään auliisti käskyjä tottelevia solttupoikia ja hermorakenteiltaan hyviä käskijöitä käskemään solttupoikia epämiellyttäviin solttuhommiin. P2-testi herätti hilpeyttä, kun siinä kysyttiin mm. "Tuntuuko sinusta siltä, että sinua tarkkaillaan?" tai " Menetkö aivan lukkoon, kun sun nimesi mainitaan?" ja ikiaikainen klassikkotestiväite " Haluatko olla kukkakauppias?". Seminaarimäen Mieslaulajat eli Semmarit ovat tehneet P2-testin kysymyksistä hienon  laulun, jonka

Missä Demian?

En löydä mistään etsimääni. Etsin Hermann Hessen kirjaa Demian. Minulla on se ollut kirjahyllyssä. Olen lukenut sen monta kertaa, mutta klassikkona se kestää luennan uudestaan ja uudestaan. Minulla on tarve ymmärtää itseäni paremmin ja syvemmin ja nyt Demian auttaisi.   Kirjassa on poika, jonka on vaikea tulla itseksensä, syntyä täydeksi, synnyttää itsensä täydeksi ihmiseksi. Ei täydelliseksi. Täysi ihminen kykenee hyvään ja pahaan, yksinäisyyteen ja maailmaan liittymiseen. Haluan löytää Demianin, kun ilmeisesti taas olen tullut elämässäni tilaan, missä en hahmota itseäni. Olen symbioottisesti kiinni lapseni kehityksessä, jossa näen itseni. Se on kuvottavaa ja laittaa minut hädänalaiseen ja vaikeaan tilaan. Kävelen ulkona ja nähdessäni lapseni kavereita, minun tekisi mieleni huutaa heille  ja sönköttää sekopää-äänellä, kireällä falsetilla, että miksi te ette hae lastani ulos leikkimään, vaikka tiedän, ettei se tulisi ulos, kun se ei ole valmis liittymään maailmaan ja siksi haluaa o

Kehityskeskustelu

Kehityskeskustelussa saan aina rakentavaa palautetta. Vuodesta toiseen saamani rakentava palaute on sanasta sanaan tämä: Voisit siivota luokkasi useammin. Tavarasi eivät ole järjestyksessä. Näin. Olen saanut saman palautteen 26 vuotta. Ilmeisesti muuten suoriudun töistäni arvosanalla ihan kiva.   Tällä kertaa minä JULKESIN olla AHNE. Auts, siitä saan aivan varmasti maksaa vielä kovan hinnan, kun Pyhä Pietari  kerran punnitsee tekoni taivaan portilla: - Vuonna 2020 Korona-viruksen aikaan et osoittanut nöyryyttä, vaan laskelmoitua ahneutta. Halusit enemmän kuin tarvitsit. Pyysit yhtä, jopa kahta ylimääräistä opetustuntia lukukaudelle 2020-2021! Miten uskalsit, kuinka kehtasit senkin kiero Sokrates, laihajalkainen lakeija. Halusit saada yhtä paljon kuin toiset, vaikka sait silti vähemmän. Tyhmyyttä, tyhmää ahneutta tapauksessasi senkin rotta, yritit  kurottaa palkkahaitaripuun oksistoa ylöspäin ja siksi saat taivaassakin nauttia toissijaisesta onnen tilasta ja täyttymyksestä. Joudut t

Kultainen "mistä vain keskustelu"

Eniten kaipaan etäopetuksessa mistä vain keskustelemista oppilaiden kanssa. Sitä janoan. Luokkaoleminen vuodesta toiseen on kuitenkin kuin pitkittynyt rippi-tai protuleiri, missä tiiviissä ryhmässä höpötetään vuositolkulla ummet ja lammet intuition ja spontaanien keskusteluvirtojen huljutellessa kiviä keskustelun purossa ja kivinä purossa ovat yli 20 ihmisen alun maailmankuvat ja elämänkäsitykset. Ihanaa ja virkistävää. Mistä vain keskustelu oppilaiden kanssa on massapsykoterapiaa ja se tuntuu aivojen joka sopukassa, mantelitumake terävöityy, korteksi kirkastuu ja terävöityy ja tunteet saavat sanoja, sanat tunteita, tunnelmat vaihtuvat vihasta lämpöön, tyhmyydestä sokraattiseen tiivistelmään ja syntyy hyvinvointia. Ja ihan ilman opsia. Ihan ilman työkirjoja. Pääsisi jo lähiopetukseen.