Luokanopettajan arki

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin Tapaninpäivän luukku siirtää tämän väsyneen kalenterin manan majoille, historian lehdille, paskojen asioiden hautausmaalle. Onneksi. Meidän, minun, perheen joulun kulusta kertoo a mmatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin viimeinen luukku. Käteni ovat kinkunrasvassa, maksani on alkoholin rasvassa, vatsassani on kurja olo. Ymmärrän, miltä tuntuu hälyyttää jouluna ambulanssia, kun rinnasta otttaa ja pitäs päästä liuotukseen.  Vielä en ole siinä pisteessä. Aorttani ei ole repeämäisillään, sillä kuitenkin lopetan aina ajoissa, niin syömisen, juomisen kuin aivan kaiken.   Aattoaamuna istahdin aattoaamun aamupaskalle. Tuijotin lihavaa punatulkkua joulukortista, jossa luki, hyvää joulua Markku! Kädessä oli joululahja, kirja nimeltä Minna C. Se kertoi Minna Cantista. Tätä postausta kirjoittaessani on Minna lähtenyt litomaan Jyväskylän, järvikaupungin kansakoulu

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin 20. luukku onnittelee appiukkoa ja Väinö Linnaa. Appiukko on nuorempi, Linna täyttäisi 100 vuotta. Appiukko eli jälleenrakennusvuodet, hankki ammatin, teki näyttävän uran palloilijana, osti omakotitalon, sai kruunuksi lastenlapsia ja nyt ajelee autolla hakkaamassa hedelmäpeliä ja katsoo kaikki ampumahiihtokilpailut televisiosta, vaikka Kaisa on lopettanut komean uransa.    Helsinki muisti tällä viikolla opettajiaa joulupussilla, joka ymmärrettiin sittemmin vittuiluna. Paperipussissa kiiltokuva, tiskirätti ja kaksi konvehtia. Kaunis, pieni ele kääntyi työnantajan vittuiluksi. Pienisieluista. Pussissa olisi pitänyt olla kylpyläviikonloppu kahdelle, tai osakesalkku Koneelle, tai 1000 euron lahjakortti Stockmannille, tai OAJ:n puheenjohtajan itse kokoama piparkakkutalo, tai balettiliput striimattuun Pähkinänsärkijään, tai pääsylippu kansallisopperan Ringiin, tai Tesla tai muu pieni joulumuistiainen. M

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin 12.luukku luotaa anteeksiantoa. 12 vuotta sitten riitelin rakkaista rakkaimman isoäitini kanssa. Syytin häntä siitä, että hän puhuu aivan koko ajan, vaikka näkee, ettei kukaan enää kuuntele. Puhuu, puhuu, puhumasta päästyään puhuu ja jatkaa puhetta, johtaa puhetta, käskyttää kuuntelemaan. Riitelimme. Olimme vaiti. Sovimme, halasimme ja olimme taas kuin rakkaat isoäiti ja lapsenlapsi. Mutta tiedän, ettei hän ole antanut asiaa anteeksi eikä tule sitä koskaan anteeksi antamaan, sanojani, syytöksiäni ja se tekee minut onnelliseksi. Kaikkia asioita, loukkauksia ei pidä edes yrittää antaa anteeksi. Se tekee elämästä armollisen.    Minulla on paljon keskusteluja, kokemuksia, joita en koskaan tule antamaan anteeksi. En aio antaa anteeksi sitä, että minut yhden kerran houkuteltiin uskovien yhteisössä haukkumaan uskonnollisia ihmisiä, heidän laupeuttaan, armokäsityksiään. Minun haluttiin sanoa kritiikin san

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin seitsemäs luukku lataa mielipiteen Korona-ajan etälinnanjuhlista: Juhla muistutti Joululukin kuuma linja-aattolähetystä. Pukkina meidän Sauli. Draaman kaari ontuva. Kamera-ajot huvittavia. Väärään kameraan tuijottelivia kasvoja. Pätkiviä mikrofoneja. Närpeksen kurkkulinjastolla vierailtiin ja Jorvin sairaalassa. Kanteleen soittaja rämpytti kannelta ja poika tanssi.  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin pääosanesittäjä, elämäänsä ja iänikuiseen luokanopettajan rooliinsa kyllästynyt minä, naamahalvaus-minä, luokanopettaja lappuhaalareissa ja Marimekon raitapaitulissa, ulvoi ivanaurusta. Sauliiiii, Sauliiii, nyt tiedät, miltä luokanopettajasta tuntuu joka päivä. Koko ajan pätkii lähetys etkä tiedä, mihin kameraan katsot.    

    Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin viides luku toivottaa onnea kaikille veteraanirallikuskeille ja -kartanlukijoille. Samalla halutaan muistaa kaikkia itseoppineita, ylivilkkaita, keskittymisongelmaisia pajasankareita, öljymontussa parhaat hetkensä viettäneitä rasvanippojen rassareita ja omien automaattivoitelujärjestelmäkeskusten luojia. Yhden montun muistan minäkin, ylikoulutettu ja alipalkattu ihmissuhdealan kehäkettu. Erään veteraaniralliautojen rakentajan öljymonttuun kerran laskeuduin hänen kehotuksestaan "mene nyt vain katsomaan" ja sinne minä nilkutin öljyn liukkaita portaita vanha Volvo Amazon yläpäälläni kattona. Montussa oli monta lavaa Virosta haettua Saku-olutta, monta laatikkoa litrasia Larsenin konjakkeja, monta mäyräkoiraa Viru Valkiaa. "Otapa sieltä tuoremehua litra ja mennääs aamupalalle", kehotti veteraanikartturi. Minä otin ja nautimme isot lasit pehmeää Larsenia. Oli häikäisevä kesäpäivä j

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin toisessa luukussa on sinulle rakas kiusattu ja henkisesti loppuun kulutettu vieressäkulkijani soittolista parasta, kapinallisinta, räkäisintä ja parhaiten lopullista loppuun palamista ja ennen aikaista eläköitymistä edesauttavaa joulumusiikkia.  Listalla on etelävaltioiden bluesia, kotimaan kamaran maan läheistä protestanttibluesia, musiikkia mielisairaaloiden suljetuilta osastoilta ja  ristiriitaisia sointuja  sekä melodian kuljetuksia, joita vain likaisin ja kiusatuin tarhaminkki voi ilmoille parkaista.  Pakoon et pääse joulun päälle liimattua sanomaa. Voi huonosti, ahdistu ja menetä kaikki toivo. Pelisi on pelattu. Olet luokanopettaja.     Markku Isomaha Vintteri: Jussi, oo mulle hyvä - Live 1956     Markku ja pyörivät lakanat: Kaikki paitti rakkaus on turhaa- Live Outokumpu 1967     Markku Lee: Meitsi on cool ja kingi- 1929 Warkauden sittemmin palanut saha     Markku Bonamassa: Waiting for bet

 Tänään aukeaa ensimmäinen luukku Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterista. Moni meistä on tehnyt elämässään useita portfolioita. Mutta, montako portviini-merkkiä muistat maistaneesi? Muistan yhden.   Minut nuhdeltiin tänään. Minulle annettiin muistutus, huomautus, muikkari. Mistä sain muistutuksen? Siitä, kuinka vitun kaukana minä olen keskiarvosta, siitä odotusarvosta, kuinka minun odotetaan toimivan arvostetussa luokanopettajan tehtävässä. Oppilaideni vihkotyö on kaukana keskiarvosta! Jos se ei parane, he ovat kuulemma pulassa, kusessa, hukassa, kadotuksessa, takamatkalla suhteessa toisiin, muiden luokan oppilaisiin. Miltä tuntuu saada muikkari kaljuna möhömahana? Uskomattoman pahalta.    En halu osallistua Lucia-päivän kulkueen harjoituksiin. Mökötän. Olen macho! En halua osallistua jouluhartauden suunnitteluun. Olen nachopelti.    Joulu on totuuden laukomisen aika. Jouluna pitää olla kaikki haavat auki. Olen resuinen joulutähti. Ole

 Jaksa vielä marraskuu. Sitten pitäis jaksaa joulukuu.  Joulukuussa on vähän työpäiviä. Sitten pitäis jaksaa tammikuu. Helmikuu menee hiihtoloman odotuksesta. Miten jaksaa maalis-, huhti- ja toukokuu? Loman odotus mielessä.  Jaksaa taas elokuu ja pitkä syyskuu ennen lyhyttä lokakuuta. Elää ja jaksaa taas marraskuu ja lyhyt joulukuu. Odottaa. Odottaa lomaa. Odottaa lomaa kuin Jeesusta, vapahtajaa. Odottaa kesälomia.  Toivoa, että elämä olisi ikuinen kesäloma. Aloittaa aina vain alusta lukuvuosi ja odottaminen. Odottaa eläkeikää. Odottaa, että kaikki päättyisi. Kuolema. Adventti-iloinen odotus.

 " Olen onnellinen, mitä sä luulit." laulaa Anna Järvinen ja Olavi Uusivirta. Olin onnellinen, onnellisimmillani kuluneella viikolla tiistaina, kun sain Wilma-viestin, että jatkuvaa silmälläpitoa ja valvontaa vaativa oppilas on perjantain pois. Ihanaa, saan olla hänestä erossa ja luokka saa olla häneltä rauhassa. Jännitteen luoja, ilmapiirin sähköistäjä oppilas on uhmakas, aggressiivinen, manipuloiva ja syrjivä. Hän on kovaääninen, mekastava ja vie ilmatilaa kohtuuttomasti. Hän on aikuismaisempi ja kypsemmän oloinen kuin muut "tavalliset" lapset. Hän tuntee ihmisoikeudet, lastenoikeudet, omat oikeudet. Tietenkin hän suhtautuu omiin velvollisuuksiinsa ylenkatseella ja uhmakkuudella. Hän saa aikaan kaaosta.   Perjantaina puhutin toista oppilasta. Hänen käytöksensä oli kuluvalla viikolla saanut ylimielisiä käytöspiirteitä. Kysyin, mikä on? Hän vastasi, että hän yrittää kuulua mekastajan, manipuloijan ns. jengiin, jota hän ylläpitää. Siihen ei tahdo päästä. No, pojan on

 Ulkopuolinen opettaja, englantia luokalle kerran viikossa opettava, tekee tuoreita havaintoja. Hänen silmänsä havaita epäkohtia ovat tuoreet. Hän näkee. Hän tarkkailee luokkani poikia välitunnilla. Pojat liikkuvat harnaalla alueella. Hän kertoo niistä minulle. Tiedän kaiken. Kiitän häntä "tuoreista havainnoista.". Minulla on vanhat, väsyneet ja verestävät silmät. Otan kiukkuisena vastaan tuoreiden silmien havainnot.   Ulkopuolisen havainnot eivät johda mihinkään. Miksi eivät? Siksi, että minä luokanopettajana olen luokkani kanssa lähes yksin 22 tuntia viikossa. Yksin. Opetan liikunnat, musiikit, uskonnot ja kuvikset. Kannattelen heikkoegoisia, kannattelen huonohermoisia, yritän antaa luokanopettajn käypähoitosuosituksen mukaista vanhan valtiomiehen viisautta, lempeitä sanoja ja lohdutuksen sanoja kärsiville.    Verestävin silmin näen oppilaiden mahdollisuudet tulevaisuudessa. Tuo voi päätyä ongelmiin, sortua huumeisiin, joutua vankilaan, niin on rajaton ja yksin ja heikkojen