Luokanopettajan arki

Murrosikä ei saisi näkyä eikä kuulua. Äänenmurroksen ajan poikalasten tulisi olla äänieristetyssä tilassa. Aknenaamainen, rasvaihoinen näppylänaama kuuluu maapohjakellariin Avitsid-voiteineen ja Roaccutan-hoitokuureineen. Masturbaatio on helvetin kiusauksia, Lusifeeruksen tekosia, pornolehdet ja -elokuvat ja niiden rietas sukupuolikuvasto on kuvottavaa. Murrosikä ei saa kuulua, näkyä ja sen olemassaolo pitää piilottaa. Sen tulee olla tabu.    Osa luokkani pojista innostui muovailemaan lumesta majesteetillisiä falloksia, liki kolmemetrisiä, suonikkaita, ryhdikkäitä mulkkuja raapimaan taivaankantta. Kivekset tai kassit pyöriteltiin suuriksi ja terska mulkun tappiin. Ajattelin, että hyvä, nyt on oikea tapa käsitellä murrosikää. Obeliski puperteetille ja keskittynyttä, ylpeää kuvanveistoa!    No, ei se hyvin päättynyt. Jo tuli itku, ikävä, tyrmistys, närkästys, häpeä ja pelko, mitä meidän koulusta ajatellaan, kun pihalla sojottaa laiha lipputanko ja runsasmuotoinen kyrpä täydessä juhlakunn

 Nyt kun näitä kitarasankareita ja kuplettikuninkaita kuolee, niin ystävät heti väittämään, että se nyt oli taas sellainen viimeinen mohikaani. Ei sellaisia enää tule. Se oli monitaituri, multitalent, ei niin monipuolisia jätkiä enää synny. Sitten väitetään, että sillä (edesmenneellä) oli niin iso sydän, leveät harteet ja niin uskomattoman suurta ystävyyttä se pysty osoittamaan ja ei sellaisia enää tule. Perkele, sellaisia ei enää tule, kun sellaisia ei koskaan ole ollutkaan. Kuollutta käsitellään silkkihansikkain, tietysti.   Mikä tässä sitten minua taas mättää, ärsyttää, vituttaa? Se tietysti, että samanlainen paskanpuhuja kuollut on ollut kuin kaikki muutkin. Yhtä ristiriitaisilla tunteilla, yhtä ärsyttävillä piirteillä varustettu yksilö ja sellaisia sitten ei tule. Kyllä niitä tulee tai sitten ei tule. Olkoon tullakseen tai olkoon tulematta.    Koko kansakunta muistelee, missä olin silloin, kun ensi kerran kuulin sen laulun, jonka teki, tuotti ja sävelsi se sellainen, jollaisia ei

 Eppu Normaalilla on kappale " Tihkumme seksiä". Minä en tihku seksiä. Tihkun myrkkyä. En enää pysty kuuntelemaan Tihkumme seksiä-kappaletta. Se on minulle mahdoton. Minä tihkun myrkkyä. Minut on kyllästetty katkeruudella, satuttamisen halulla ja vihalla.    Viime päivien aikana varmistuin kipeästä tosiasiasta: Minulla on aina oltava joku, jota mä inhoan aivan järjettömästi, koko sydämestäni, täydestä halusta. Minulla on aina ollut, lapsesta asti joku, jota vihaan ja joka mua inhottaa niin, että tärisen vihasta. Niin, luokanopettaja ja näin alkeelliset mielenhallintatavat! Onneksi olen siitä tietoinen, ehkä. Nyt inhoni, vastenmielisyyteni, vihani kohde on naapurini. Ei se ole mulle mitään tehnyt. Ei se ole mulle sanonut pahasti. No, mitä vittua sitten? En osaa vastata. Ikään kuin olisin rationaalisesti päättänyt, että niin sen tietysti täytyy olla ja hyväksyn sen. Minulla on oltava kohde, johon suuntaan kaikki patoutumani ja siitä kohteesta tulee minulle maailman tärkein ja s

 Joululomalla löysin Iron Maidenin pitkästä aikaa. Radio City soitti Hallowed be thy Namea. Kuuntelin, itkin ja kuuntelin. Mitä itkin? Itkin Steve Harrisin melodiatajua, hänen tajuaan säveltää niin, että sävellyksessä on depressiota ja maniaa. Jatkoin kuuntelua. Aces high. Churchillin puhe 4.6.1940 parlamentille Saksan valmistellessa invaasiota maalta, mereltä ja ilmasta. Lainaan postaukseeni Winstonin puheen sen pätkän, joka on Acesin alussa: " We shall go on to the end. We shall fight in France, we shall fight on the seas and oceans, we shall fight with growing confidence and growing strength in the air, we shall defend our island, whatever the cost may be. We shall fight on the beaches, we shall fight on the landing grounds, we shall fight in the fields and in the streets, we shall fight in the hills; we shall never surrender.     Kitarat käynnistyvät heti puheen jälkeen. Pilotit, lentäjä-ässät juoksevat Spittfireihinsä nahkatakeissaan käydäkseen ilmataisteluja natsien Stukasej

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin Tapaninpäivän luukku siirtää tämän väsyneen kalenterin manan majoille, historian lehdille, paskojen asioiden hautausmaalle. Onneksi. Meidän, minun, perheen joulun kulusta kertoo a mmatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin viimeinen luukku. Käteni ovat kinkunrasvassa, maksani on alkoholin rasvassa, vatsassani on kurja olo. Ymmärrän, miltä tuntuu hälyyttää jouluna ambulanssia, kun rinnasta otttaa ja pitäs päästä liuotukseen.  Vielä en ole siinä pisteessä. Aorttani ei ole repeämäisillään, sillä kuitenkin lopetan aina ajoissa, niin syömisen, juomisen kuin aivan kaiken.   Aattoaamuna istahdin aattoaamun aamupaskalle. Tuijotin lihavaa punatulkkua joulukortista, jossa luki, hyvää joulua Markku! Kädessä oli joululahja, kirja nimeltä Minna C. Se kertoi Minna Cantista. Tätä postausta kirjoittaessani on Minna lähtenyt litomaan Jyväskylän, järvikaupungin kansakoulu

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin 20. luukku onnittelee appiukkoa ja Väinö Linnaa. Appiukko on nuorempi, Linna täyttäisi 100 vuotta. Appiukko eli jälleenrakennusvuodet, hankki ammatin, teki näyttävän uran palloilijana, osti omakotitalon, sai kruunuksi lastenlapsia ja nyt ajelee autolla hakkaamassa hedelmäpeliä ja katsoo kaikki ampumahiihtokilpailut televisiosta, vaikka Kaisa on lopettanut komean uransa.    Helsinki muisti tällä viikolla opettajiaa joulupussilla, joka ymmärrettiin sittemmin vittuiluna. Paperipussissa kiiltokuva, tiskirätti ja kaksi konvehtia. Kaunis, pieni ele kääntyi työnantajan vittuiluksi. Pienisieluista. Pussissa olisi pitänyt olla kylpyläviikonloppu kahdelle, tai osakesalkku Koneelle, tai 1000 euron lahjakortti Stockmannille, tai OAJ:n puheenjohtajan itse kokoama piparkakkutalo, tai balettiliput striimattuun Pähkinänsärkijään, tai pääsylippu kansallisopperan Ringiin, tai Tesla tai muu pieni joulumuistiainen. M

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin 12.luukku luotaa anteeksiantoa. 12 vuotta sitten riitelin rakkaista rakkaimman isoäitini kanssa. Syytin häntä siitä, että hän puhuu aivan koko ajan, vaikka näkee, ettei kukaan enää kuuntele. Puhuu, puhuu, puhumasta päästyään puhuu ja jatkaa puhetta, johtaa puhetta, käskyttää kuuntelemaan. Riitelimme. Olimme vaiti. Sovimme, halasimme ja olimme taas kuin rakkaat isoäiti ja lapsenlapsi. Mutta tiedän, ettei hän ole antanut asiaa anteeksi eikä tule sitä koskaan anteeksi antamaan, sanojani, syytöksiäni ja se tekee minut onnelliseksi. Kaikkia asioita, loukkauksia ei pidä edes yrittää antaa anteeksi. Se tekee elämästä armollisen.    Minulla on paljon keskusteluja, kokemuksia, joita en koskaan tule antamaan anteeksi. En aio antaa anteeksi sitä, että minut yhden kerran houkuteltiin uskovien yhteisössä haukkumaan uskonnollisia ihmisiä, heidän laupeuttaan, armokäsityksiään. Minun haluttiin sanoa kritiikin san

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin seitsemäs luukku lataa mielipiteen Korona-ajan etälinnanjuhlista: Juhla muistutti Joululukin kuuma linja-aattolähetystä. Pukkina meidän Sauli. Draaman kaari ontuva. Kamera-ajot huvittavia. Väärään kameraan tuijottelivia kasvoja. Pätkiviä mikrofoneja. Närpeksen kurkkulinjastolla vierailtiin ja Jorvin sairaalassa. Kanteleen soittaja rämpytti kannelta ja poika tanssi.  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin pääosanesittäjä, elämäänsä ja iänikuiseen luokanopettajan rooliinsa kyllästynyt minä, naamahalvaus-minä, luokanopettaja lappuhaalareissa ja Marimekon raitapaitulissa, ulvoi ivanaurusta. Sauliiiii, Sauliiii, nyt tiedät, miltä luokanopettajasta tuntuu joka päivä. Koko ajan pätkii lähetys etkä tiedä, mihin kameraan katsot.    

    Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin viides luku toivottaa onnea kaikille veteraanirallikuskeille ja -kartanlukijoille. Samalla halutaan muistaa kaikkia itseoppineita, ylivilkkaita, keskittymisongelmaisia pajasankareita, öljymontussa parhaat hetkensä viettäneitä rasvanippojen rassareita ja omien automaattivoitelujärjestelmäkeskusten luojia. Yhden montun muistan minäkin, ylikoulutettu ja alipalkattu ihmissuhdealan kehäkettu. Erään veteraaniralliautojen rakentajan öljymonttuun kerran laskeuduin hänen kehotuksestaan "mene nyt vain katsomaan" ja sinne minä nilkutin öljyn liukkaita portaita vanha Volvo Amazon yläpäälläni kattona. Montussa oli monta lavaa Virosta haettua Saku-olutta, monta laatikkoa litrasia Larsenin konjakkeja, monta mäyräkoiraa Viru Valkiaa. "Otapa sieltä tuoremehua litra ja mennääs aamupalalle", kehotti veteraanikartturi. Minä otin ja nautimme isot lasit pehmeää Larsenia. Oli häikäisevä kesäpäivä j

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin toisessa luukussa on sinulle rakas kiusattu ja henkisesti loppuun kulutettu vieressäkulkijani soittolista parasta, kapinallisinta, räkäisintä ja parhaiten lopullista loppuun palamista ja ennen aikaista eläköitymistä edesauttavaa joulumusiikkia.  Listalla on etelävaltioiden bluesia, kotimaan kamaran maan läheistä protestanttibluesia, musiikkia mielisairaaloiden suljetuilta osastoilta ja  ristiriitaisia sointuja  sekä melodian kuljetuksia, joita vain likaisin ja kiusatuin tarhaminkki voi ilmoille parkaista.  Pakoon et pääse joulun päälle liimattua sanomaa. Voi huonosti, ahdistu ja menetä kaikki toivo. Pelisi on pelattu. Olet luokanopettaja.     Markku Isomaha Vintteri: Jussi, oo mulle hyvä - Live 1956     Markku ja pyörivät lakanat: Kaikki paitti rakkaus on turhaa- Live Outokumpu 1967     Markku Lee: Meitsi on cool ja kingi- 1929 Warkauden sittemmin palanut saha     Markku Bonamassa: Waiting for bet