Mitä lapsen vanhemmat eivät tee, sen opettaja tekee. Niin se kai menee. Niin kai sen pitää mennä. Mitä taas sönkötän? No, edessäni istuu pieni suloinen poika pulpettinsa takana. Hän on ylimielinen ja vääntelee naamaa ja luo ”iltalypsykatseita” kaveriinsa päin kääntyen. Käsken hänen lopettaa ja istua nätisti ja olla oma itsensä. Hän on hämillään. Hän hämmentyy. Oppitunnin jälkeen jututin poikaa ja kysyin, ymmärsikö hän, mitä häneltä odotin ja kasvatuksellisesti toivoin? Ei. Hän ei ymmärtänyt. Kerroin hänelle ilmeiden, eleiden ja tunteiden psykodynamiikasta. Minkälaista tunnetta tietynlainen ilmeily, käytös tarkoittaa? Avasin ylimielisyyden käsitettä. Miltä se näyttää? Sitten kysyin, miksi olet ylimielinen? Poika on hämillään. Ei ymmärrä. Ajattelen, niin! Tässä minä olen nyt pojan ensimmäinen aikuinen, joka peilaa tunnetta, nimeltä ylimielisyys, koppavuus. Tuntemattoman tunteen esiin peilaus on umpihankeen hiihtoa, neitseellistä. Luokanopettajan näkökulmasta se ei ole hertta
Opettajan työ 2000-luvulla