Luokanopettajan arki

Tapasin vanhaa koulukaveriani yli 30 vuoden tauon jälkeen. Solmin yhteyksiä menneisyyteeni ja se, jos jokin tekee ihmiselle hyvää. Hän oli hankkinut ammatin, jossa työ, harrastus ja intohimo kohtaavat. Olin hankkinut itselleni ammatin, jossa pakkotyö, ahdistus ja näännyttävät velvollisuudet kohtaavat. Olin vastuullisesti katkera. Hyväksyin uravalintani, jonka olin lukion ja armeijan jälkeen ajopuuna tehnyt. Olin saanut näköalapaikan kasvatuksen murroksen seuraamiseen: Miten lapsuuteen aikaisemmin kuulunut hiljainen, nöyrä kuuliaisuus oli muuttunut pubertaaliseksi päänaukomiskarnevalismiksi. Luokkatoverini oli saanut näköalapaikan suomalaiseen korkeakulttuuriin. Todellakin hänellä oli mahdollisuus seurata kansakunnan piippuhyllyltä, ketkä olivat kansallisen kulttuurielämämme valovoimaisimpia hahmoja. Olin vastuullisesti katkera eli en väännellyt naamaa, enkä aukonut päätäni pubertaalisesti, joka sekin minulta onnistuu, aina. Oli ihana nähdä koulukaveria huolimatta ahdistavasta luokka

Alice in Chains, Seattle-Keski-Suomi, lokakuu ja ihmisyys kuin kostea viemäri. Seattlessa viemärivedestä löytyy merkkejä ankarasta opiaattien käytöstä, Keski-Suomessa amfetamiinin ja kannabiksen. Jämsässä yli 10 % yläasteikäisistä on kokeillut huumeita. Jyväskylässä huumeet ovat katukuvassa voimakkaasti läsnä. 12-13-vuotiaat tytöt myyvät itseään saadakseen huumeita. Puistoissa ja kaduilla näkee turkiskauluksisiin toppatakkeihin pukeutuneita aikuisia miehiä, joiden ympärillä pyörii lapsia. Ala-asteikäiset diilaavat kovia huumeita. Keskisuomalaisessa kerrottiin syyksi, että nuoret tai lapset eivät koe elämää merkityksellisenä. Elämän tarkoitus on hukassa. Sitä ei ole.    En tiedä, onko syy liian korkean elintason? Onko syy siinä, että sivistysvaltiota ei enää ole? Tytöille ja pojille tai ylipäänsä teini-ikäisille ei riitä ilmeisesti enää ihastuminen, ensirakkaus, tuskalliset erot ja niistä selviytyminen. Eivätkö aikuiset enää pidä kiinni lapsistaan? Mitä muuta aikuisella ihmisellä v

Opetusalalla kirsikat kakun päältä poimivat ideahörhöt, ne ”rohkeat” omille teille lähteneet ideanikkarit. He yleensä luovat jonkin umpihölmön, arkea ”helpottavan”, ”toimivan” käytänteen, jolla oppimistulokset paranevat 40 %. Kylkeen ympätään tieteellinen tutkimus, jolla vakuutetaan hölmö luokanopettaja tarttumaan typerään ideaan. Hyvä esimerkki on ”Aivovoimaa” kirjan innoittamat aivojen aktivointiharjoitteet, joita maaninen ja riehakas sportti-luennoitsija ylistää ja laittaa opettajakunnan jollakin maailmanlopun YS-ajalla tekemään esimerkkiharjoitteita. Siinä sitä sitten laitetaan lyijykynää lattialle ja hypitään 20 kertaa lyijykynän yli ja sivuttain sama. Luennoitsija laskuttaa tottakai kunnon hinnan ja myy kirjan kaupan päälle ja häipyy rikospaikalta Skoda Octavialla ja opettajakunnan YS-aika jatkuu ja seuraavaksi käsitellään pikkujouluja ja joulujuhlia ja mitkä yhteislaulut lauletaan ja saako puhua Jeesuksesta tänä jouluna vai ei?   Sanonpahan vaan, että paska voidaan kääriä e

Luin kirjan Yrjö Kallisesta. Kiitos Perttu Häkkisen toukokuisen teeman saman nimisessä ohjelmassaan, tulin tutustuneeksi Kalliseen, Pekka Ervastiin ja teosofiaan. Löysin itsestäni teosofin. Nytkö ryntään noutamaan jäsenkirjaa? Olenko hurahtanut? En ja kyllä.     Teosofia syntyi 1800-luvun lopulla. Aika oli kypsä teosofialle. Lyhyesti kiteytettynä teosofia pyrkii yhdistämään ihmiskunnan kaiken tähän päivään asti oivaltamat ajatukset. Teosofia pyrkii yhdistämään idän ja lännen uskonnot, filosofiat ja kaikki muut opilliset ja opeista vapaat ainekset. Pasifismi ja veljesrakkaus sekä panteistinen elämän kunnioitus kuuluivat alusta asti teosofiaan. Kunnianhimoista, eikö totta? Lisäksi siihen sekoittui ylimaallisia aineksia johtuen kenties juuri siitä, että 1800- ja 1900-luvun taitteessa syntyi voimakas kiinnostus ihmisen alitajunnan tai tiedostamattoman tutkimiseen, jossa etenkin Sigmund Freud ja C.G. Jung kunnostautuivat. Myös paranormaalit ilmiöt ja muut rajan takaiset asiat kiinnosti

Työyhteisö oli tyhyilemässä. Olimme teatterissa ja syömässä. Silmäni ja korvani olivat ylivalppaat jälleen kerran. Tutkani oli päällä ja haravoi havaintoja. Kriittinen mieleni leikkasi ilmaa kuin viikate kaurahalmetta. Haluan kertoa niistä, en tiedä miksi? Ehkä siksi, etten kokisi yksin niin kuin koen.    Lämpiöön kokoontui epävarma, hämillinen joukko. Olimme vieraalla maalla. Meiltä puuttui huolehdittava luokka, kierrepäivyrit, wilma-viestit, pitkät käytävät, ovien aukomiset ja sulkemiset. Olimme riisuttu ammattirooleistamme. Mitä meille jäi? Epävarmuus ja hämillisyys. Tulimme lapsen kaltaisiksi. Kysyimme toisiltamme, voiko tähän istua, tyhjälle penkille? - Onko meille varattu jokin tietty tila, minne menemme? joku kysyi pelokkaasti. Käännyimme hädissämme johtajaan päin. Katse anoi: -Johda meitä, anna lohdutuksen sanoja, näytä suunta ja tarkoitus tai edes saatana oma istumapaikka, tuoli, lavitsa, riuku tai vaikka talli ynnä härkäin ja aasein. Johtaja sanoi, että olkaamme tässä, k

: left;" trbidi="on"> Minulla on oppilas luokassa, jonka tunteiden säätely on täydellisesti minun varassa. Yritän ennakoida hänen mielen liikkeitä, jotta hän ei joudu tilanteiseen, jossa hän räjähtää ainakaan ilman minun läsnäoloa.   Aamulla tunnustelen, millä tunteella, millä mielialalla on lähdetty kouluun. Hän on usein väsynyt. Sitten johonkin paikkaan sattuu. Selkään, jalkaan tai käteen. Tai on tosi väsynyt, poikki. Sanoitan hänen mielen liikkeitä ja kehon tuntemuksia. Jos selkään sattuu, haemme siihen syitä. Laitan hänet kiertämään koulun, jotta verenkierto selässä elpyisi. Hän on motivoitunut tutustuessaan itseensä. Hän todellakin etsii itseään ja kaipaa sanoitusta.    Oppituntien aikana tulee romahduksia, torjuntoja ja aggression purkauksia. Turhautuminen tulee nopeasti. Otan vastaan tiukalla hihalyönnillä, syötän passarille eli sanoitan, mitä olen kuullut ja nähnyt ja annan hakkurin laittaa pallon takaisin oppilaalleni yleensä hellällä sormilyönnillä. Maa

Kummallista on ryhmäpsykodynamiikka. Aikuinen ihminen yrittää tehdä vaikutuksen uuteen esimieheen. Kuinka lapsellista! Aikuinen kokee kilpailutilanteen, kun uuden esimiehen kanssa suunnitellaan urheilupäivää. Aikuinen miettii valoa ja varjoa. Aikuinen miettii, kuka alaisista on pätevin esimiehen silmissä? Kuka hauskin? Kuka on epäpätevin, osaamattomin esimiehen ranking-listassa? Pelottaa, joutuuko mustalle listalle, tarkkailtavien alaisten listalle. Vainoharhaista, mutta niin normaalia ja todellista. Alkeellista. Uuden esimiehen luona käy yksittäisiä opettajia supattelemassa, ohjastamassa häntä, varmistamassa, että hän varmasti on samaa mieltä kuin supattelija. Testataan, vakoillaan, asetellaan esimiehelle mielen ansoja. Epävarmuutta on jokaisella. Pelottaa. Puhaltavatko pian muutoksen tuulet? Edustanko esimiehelle jotakin vastenmielistä ja inhottavaa. Jopa itsensä hyvin tiedostava tapaa itsensä puhumasta kummallisia ja tekemästä outoja palveluksia. Mitä uusi esimies alaisestaan aja

Pitääkö luokanopettajan tietää, mitä tarkoittaa hyvä journalistinen tapa? Pitääkö esimiehen tietää, mitä tarkoittaa hyvä esimiestapa? Ensimmäiseen vastaus on ei, jälkimmäiseen kyllä. Suomessa on sananvapaus. Kun kirjoittaa mielipidekirjoituksen, lehdet yleensä vaativat, että se julkaistaan omalla nimellä. Kipeitä aiheita julkaistaan myös nimimerkillä. Eräs luokanopettaja kirjoitti maakuntalehteen mielipidekirjoituksen, jossa hän kevyesti kritisoi työantajapuolta. Kritiikki kohdistui Veso-päivään. Kritiikissä luokanopettaja ihmetteli, miksi Vesossa   työnantaja ei kustanna ruokailua opettajille ja miksi työnantaja ei ole palkannut ulkopuolista kouluttajaa.   Hän allekirjoitti kirjoituksen omalla nimellään ja mainitsi minkä koulun opettaja hän on. Sitten alkoi sataa paskaa.   Työnantaja haukkui opettajan, vilautti suullisen huomautuksen mahdollisuutta ja peruste oli, että opettaja ei olisi saanut merkitä koulunsa nimeä mielipidekirjoitukseensa. –Et voi puhua koko koulun puolesta. As

Häpeän. Häpeän olla luokanopettaja, kansankynttilä, tulevaisuuden toivojen kasvattaja. Häpeän, että joudun siivomaan, kun työstä saamani palkka ei riitä. Siivoan teollisuushallia ja fysikaalista hoitolaitosta kahtena päivänä viikossa. Jynssään paskaisia vessanpyttyjä puhtaaksi. Minä, joka kasvatan yhteiskunnan toivoja! Minä, joka työskentelen maailman parhaassa koulujärjestelmässä.   Pelkään, että joku tuttu näkee minut alennustilassani. Miten sen selittäisin? – Miten niin palkkasi ei riitä, korkealle koulutettu kunnan virkamies? Mitä minä siihen hädissäni, häpeissäni vastaisin? Kun ei riitä, ei riitä. Ei tullut rikkaita myötäjäisiä. Ei osunut metsää perheelleni. Ei ole edes perintöhopeoita, kultaisia kelloja, jota kiikuttaa kaniin. On vain palkka ansiotyöstä. Sitten ovi aukeaa ja vanhempi fysioterapeutti näkee minut ja naurahtaen sanoo:- Aah, ahkera-Liisahan se siinä. Terve Markku! Hävettää.    Häpeän myös sitä, että ammattijärjestö OAJ lepsulla asenteellaan on tehnyt ammattikunn

Ville Valo tekee komean paluun Agentsin kanssa. Syksy, ruska, Agents, Esa Pulliaisen sinivalkoinen kitara ja kuin uudesti syntynyt Badding, Ville Valo. Onko olemassa suurempaa sentimentaalisuutta, melankoliaa ja kaipuuta johonkin vanhan ja aitoon, jota ei ole olemassa. Jota ei ole ollutkaan olemassa. Aika entinen oli aivan yhtä kurjaa kuin nykyinenkin. Aika kultaa muistot. Nostalgiaan on ihana uppoutua. Tyyni järven pinta, jonka rannalla sauna lämpiää. Lasissa jaloviinaa. Ruskan värjäämät puut järven rannalla ja peilikuva tyynessä järven pinnassa. Tähdet, tähdet, enkö tulla jo saa. Kuihtuu kesäinen päivä.   Yksinäisyys ja vesilinnun rääkäisy järven selän tuolta puolen. Kuin väreilevä kaitafilmi, pystyn kuvittelemaan, kuinka isoisä soutaa rantaan syysverkoilta. Se vetää veneen talaalle, nostaa verkot, käy lisäämässä saunaan puita ja alkaa selvittämään verkkoja. Olutpullo aukeaa. Lehtien haravointia. Tiellä traktori. Äänet kuuluvat kuin pumpulissa. Kaikki kuin unta.   Nostalgi