Luokanopettajan arki

Paavo Berglundille kuulunut Bechstein-flyygeli soi edelleen. Se oli Paavon työkalu. Paavo oli kuuluisa kapellimestari. Se jäi Paavolta. Siitä Paavo tunnetaan. Sibelius tunnetaan sikareistaan. Paavo Nurmi piikkareistaan. Timo Jutila nuuskaamisesta ja rillaamisesta ja vuodesta 1995. Hovioikeuden neuvos muistetaan laillisuusmiehenä. Ennen vanhaan edesmenneestä poliisista saatettiin sanoa, että siinä oli kova kaveri pamputtamaan ja äkeä mies. Mistä opettaja tunnetaan?    Karttakepistä. Sillä oli aina karttakeppi. Sillä se huitoi, näytti, löi ja rankaisi. Sillä opettajalla oli mahdottoman kaunis käsiala. Se opettaja pukeutui aina kuin satuhahmo.   Sillä opettajalla oli niin ihania kiiltokuvia. Se opettaja ohjasi kulmakarvoilla. Kulmakarvoilla piti kuria. Toinen opettaja taas muistetaan heikoista hermoista, impulsiivinen raivotar.   Yksi opettaja jätti jälkeensä vainoharhaiset kuulustelut ja aina jännitteisen tunnelman. Se opettaja taas oli aina ystävällinen ja empaattinen. Sitä opettaj

En ole vielä loppuun palanut. Olen syvästi väsynyt. Ensin on tilapaisesti väsynyt, sitten kroonisesti eli syvästi väsynyt, sitten uupunut, lopen uupunut, kevyesti loppuun palanut ja lopulta loppuun palanut eli burn out. Mistä tiedän olevani vasta syvästi väsynyt? Suunnittelen tulevaisuutta, en unohtele aivan kaikkea ja sitten se, että vielä jaksan seistä omilla jaloillani ja puolustaa omia mielipiteitäni. En ole vielä kokemassa sulamista ja yhtymistä suureen opettajalaumasieluun ja antautumista lopulliseen kompromissiin. Kompromissitilassa pää vain nyökyttelee, silmät kyyneltyvät, ääni on käheä ja kurkkuun takertunut ja eteenpäin kävely on pumpulista ja vastahankaista. Olen siitä iloinen. Viime viikon aikana kävin erään keskustelun, jonka jälkeen vakuutuin tautitaksonomiastani.    Keskustelu koski hmm.. mitäpä muutakaan kuin yhteisiä pelisääntöjä. Kuvailen keskustelun kulun. En opeta historiaa luokalleni. Sitä opettaa toinen luokanopettaja. Hän laittoi erään pojan vanhemmille ko

Sain kuulla tänään vaimoltani, että olen uupunut. Olen lähellä loppuun palamista. Puhun koulutyöstä, oppilaista, liian alhaisesta palkasta katkerasti. Nukun yöt huonosti. Jo illalla alan latautua, jännittyä, hermostua seuraavaa aamua kauhulla jännittäen. En ole onnellinen. Lusin elämääni kuin vanki tiilenpäitä lukien. Hätkähdin. Silmiä alkoi kirveltää. Minut peilattiin suorasti ja julmasti omaan elämän tilanteeseeni. En ole onnellinen työssäni. En tiedä, johtuuko se luokastani? Henkilökemiamme eivät ole parhaat mahdolliset. En ymmärrä oppilaita. Olen ymmälläni, hämilläni monessa asiassa. En tiedä, johtuuko se koulun aikuisten henkilökemiasta? Ovatko he minulle liian tylsiä? Teenkö liian vähän asioita vapaa-ajalla, jotka tuottavat minulle iloa, rentoutta ja vastapainoa? Olen kuin vanki, hengitykseni ei kulje. Minusta tuntuu, että joku tutkii, tarkkailee ja raportoi työni laadusta jollekin viskaalille. Vainoharhaa? Ei ole. Tarkkailen itse toimintaani ja minua pelottaa, että unohdan mu

Psykiatri Kalle Achte täytti 90 vuotta. Hesari teki Kallesta jutun. Onnea Kalle! Kalle määritteli onnellisuuden sanoilla, jotka jäivät kaikumaan koko päiväksi korviini. Kalle sanoi, että onnellinen on ihminen, joka ei kärsi syyllisyyden tunteista ja jolla on hyvät ihmissuhteet. Ei kärsi syyllisyyden tunteista. Voi kamala! En muuta teekään. Tunnen syyllisyyttä välillä jopa näkemistäni unista. Aiheellista vai aiheetonta. Kalle tarkoitti varmasti aiheetonta syyllisyyttä.    Olen koko ajan syyllinen. Opettajana en muuta välillä tunnekaan kuin syyllisyyttä. Olenko osannut opettaa tarpeeksi hyvin? Olenko opettanut riittävästi? Jätänkö heitteille? En kai ole liian laiska? Sitten minun suurin syyllisyyteni. Syyllistyn sellaiseen, etten pidä opettamisesta. En pidä asioiden pilkkomisista ja osien opettamisesta ja kasaamisesta kokonaisuuksiksi. Mikä on rangaistukseni? Elinkautinen syyllisyys väärästä ammatin valinnasta? Pidän keskusteluista lasten kanssa. Syyllisyys säilyy. Olen lempeä ja ar

Me ei tehdä yhdessä mitään. Näin ajattelin eräänä lauantaina itsestäni ja perheestäni. Me ei tehdä ikinä yhdessä mitään. Näin jatkoin ajatusta. Kenen ongelma se on? kysyin. Kun mietin vastausta, huomasin, että ongelma tai asian pohdinta oli vain minun päässäni. Kaipasin toimintaa. Olin kuin 80-luvun alun Pelle Miljoonaa ja Ratsiaa diggaileva punk-rokkari. Kaupungin betonilähiö ei tarjonnut muuta kuin nuokkarin, jossa voi harrastaa syljeskelyä ja c-kasettien kuuntelua.   Olen aikuinen mies ja kaipaan säpinää. Antakaa moottorisaha ja lava ja kasa epäkohtia, joiden kimppuun hyökätä. Kaukainen on tuo pilvilinna. Olen perheen isä. Tilipäivään on viikko. Tili miinuksella. Luotto vinkuu. Minun säpinäni on imurointi ja pyykinpesu. Välillä vilkuilen ulos ikkunasta. Voisin käydä sienessä. Voisin käydä soutelemassa. Sitten ajattelen, että me ei tehdä yhdessä mitään? Esitän jatkokysymyksen. Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Mitä meidän pitäisi yhdessä tehdä?    Raskas viikko on takana. Kaik

Kyyneltyvät silmät. Tiedättekö? Olen huomannut, kun olen väsynyt ja edessäni on huutava luokka, joka haluaisi tehdä sata ja yhtä asiaa ja kaikkein viimeiseksi sitä, mikä minulla, suurella opettajalla, on heille tarjota OPS:n hengessä, niin silloin se tapahtuu. Silmäni kyyneltyvät. Pala on kurkussa. Maa haluaisi minut nielaista. Aloitan rykimisen. Kasvatan ääntäni. Annan sen pauhata ja tykitän tehtävänantoni jyräten ilon ja spontaaniuden. Olen taas ilmatilan herra ja kaikkia vituttaa ja vaadin hiljaisuutta ja työrauhaa ja pakotan oppilaat hymyilemään minulle. Pakotettu hymy on säälin ja ivan hymyä. Mutta kyyneltyvät silmät. Mikä on sen fysiologia? Löytyykö sille selitystä? Ilmiö on hyvin yleinen. Työkavereillanikin kyyneltyvät silmät helposti. Miksi?     Tukala tilanne laukaisee kuivuvat silmät, jota kyynel kosteuttaa. Tukala tilanne laukaisee erilaisia tunteita. Ollaan hyväksymisen, hylkäämisen, riittämättömyyden alttarilla. Oppilaani eivät pidäkään minusta. He eivät rakastakaan m

Silmukka kiristyy. Olin viime viikolla eri mieltä. Siitä joutuu maksamaan. En näytellyt totutusti. Suustani tulivat eri repliikit kuin aikaisemmin. Nyt jäivätkin tulematta väkipakolla puristetut sanat:- Joo mä hoidan ton. Otan ton hoitaakseni. Tottakai toi asia käsitellään. Totta hemmetissä mä puhutan ne pojat. Nyt kieltäydyin minulle annetusta toimeksiannosta. Sanoin: - Tee kuule itse. Sano ihan itse nuo sanat. En voi seistä sanojen takana, joita minun haluaisit luokalleni sanoa.    Tällä viikolla työnantajani puhutteli minut. Hänet piti informoida meidän mielipide-erosta. Hän halusi kuulla, missä mennään. Ja minä kerroin ja avauduin kuin vuotava haava. Ja minusta koko ajan tuntui, että mitä se tuolle kuuluu? Utelias kenokaula. Ja sitten sain vielä kuulla, että teen työtä niin eri linjoilla kuin hän, työnantajani. Nyt mietin, onko se hyvä vai huono. Haavani märkii. Olen tulehtunut.   On se nyt kumma, että spontaani luovuuteni, vapaa ja patoamaton vuorovaikutukseni tulee aina ve

-Mitähän mä tekisin? huokasi erityisopettaja. Kello oli soinut. Luokanopettajat tiesivät, mitä tekivät. Piti lähteä oppitunnin pitoon. Heillä oli mielessään joko hyviä, vähemmän hyviä tai huonoja oppitunnin ideoita. Jos seuraava oppitunti sattui olemaan omaa vahvuusaluetta, olo tuntui varmemmalta. Jos oppitunti oli ns. epämukavuusalueelta eli ei- vahvuusalueelta, olo tuntui epävarmalta. Toki luokanopettajatkin joutuivat kohtaamaan ”mitä mä tekisin”-kysymyksen. Tai eivät joutuneet. He kysyivät itseltään, miten mä sen tekisin?           Erityisopettajana toimiminen näyttää ja tuntuu olevan vastaamista kysymykseen, mitähän mä nyt tekisin? Siinä joutuu pitämään saneluita. Sanelut pitää sopia luokanopettajan kanssa. Pitää siis aikatauluttaa ja istua alas kalenterin kanssa. Sanelut pitää tarkistaa. Niissä pitää olla taksonomia. Saneluiden jälkeen luokanopettajalle pitää kertoa tulokset. Sitten pitää miettiä, annetaanko erityisopetusta millä aikataululla ja kuinka kauan. Sitten on kolmip

div class="MsoNormal" style="text-align: justify;"> Suuhuni laitetaan sanoja. - Puhutapa Markku oppilaitasi. - Miksi? - He leikkivät käytävällä vaanimisleikkiä. - Mitä siitä sitten? - Sen voi tulkita kiusaamiseksi.- Täh? - Joku voi ymmärtää sen väärin. - Ai, että puhututan oppilaani, vai käymmekö kasvatuskeskustelun, vai kuulustelun? Entä kuulustelupöytäkirja, laadinko protokollan? – Nyt ymmärsit väärin. – En ymmärsin ensimmäisen kerran tahallani oikein. – Mitä tarkoitat? – Sitä, etten aio käydä vaanimiskeskusteluja, koska ne ovat niin absurdeja ja vainoharhaisia ja en halua vajota niin alas. Kuulitko, VAJOTA NIIN ALAS!      Mikään ei ole vastenmielisempää kuin luoda vainoharhainen syytösten viidakko, jossa eritellään sallitut ilmeet, sallitut pihaleikit ja oleminen typistetään pieneen kanan häkkiin ja sitten ihaillaan hiljaisia broilereita ja kehutaan, miten on upea työrauha ja muka tekemisen meininki. Hiljaa ähräävässä luokassa on muka hyvä tekemisen meininki

Immanuel Kant loi kategorisen imperatiivin käsitteen.   Yksi imperatiiveista kuuluu seuraavasti. Toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki. Tajusin, että työpaikallani vallitsee kantilainen eetos täydessä kukoistuksessa. Olemme luoneet itsestämme robotteja. Arvioimme ”inhimillistä” toimintaamme, jota kasvatukseksi kutsutaan, sääntöjen noudattamisena tai noudattamatta jättämisenä. Jos tottelee, saa palkinnoksi nuivan, penseän virkamieshymyn. Jos ei tottele, luetaan lakia ja sovelletaan kekseliästä moniportaista rangaistustaulukkoa. Taulukon laadinta on kekseliäs ja sadistinen.   Kun puhutaan yhteisistä säännöistä ja niiden noudattamisesta ja noudattamatta jättämisestä, liikutaan Kantin jalanjäljissä. Opettaja on laki, asetus, ja hänen ilmeensä eivät ole inhimillisten tunteiden ilmentymiä. Ilmeillä ilmaistaan lain pykäliä ja momentteja. Sääntöjä, pykäliä ja olemisen ja elämisen ohjailunormeja on niin monta, että niiden hallinnan ymmärtävät ain