Luokanopettajan arki

 Sen kysyn. Kelle kerron testamenttini? Minun pojat. Kuuntelevatko he minua? Entä jos se, mitä heille haluan jättää sanojeni ja tekojeni muodossa ei tavoita heitä tai olen väärä mies, kenties jopa viimeinen ihminen mistään sanomaan? Kelle sitten kerron testamenttini? Tarinani? Voinko tiivistää testamenttini heille johonkin päälauseeseen, näin minä elin. Näin minä ajattelin. Näin paljon uskalsin. Niin vähään kykenin.    Teidät minä maailmaan halusin jo lukioikäisenä. Luin Uuno Kailaan runoa "Poikani" ja kuvittelin jo teidät, minun poikani syntymättömät ja uneksitut elämääni. Ja teidät sain. Ja olen täysi, olin syntymästänne asti täynnä teitä. Niin täynnä, että tekisin vuoksenne mitä vain ja heti vain. Miksi kirjoitan näin? Siksi, jos huomenna en hengitä. Siksi, jos huomenna minut peitellään. Jos luetaan muistovärssyjä. Jos kerrotaan minusta, millainen olin, mitä ajattelin, miten suhtauduin eläimiin, lapsiin, köyhiin, heikkoihin? Oliko minusta mitään opittavaa? Sanoinko jot...

 Legendaksi tullaan hitaasti. On oltava pitkä jatkumo. On oltava johdonmukainen strategia. Ihmissuhdetyössä sinusta tulee legenda kahta tietä: joko olet ollut johdonmukaisesti vihattu tai ihailtu.  Lauantaina tapasin Kalevankadun pienessä kansankuppila U. Kalevassa konemestari Kettusen. Mies oli umpihumalassa jo kello 15.00. Konemestarin laivan konehuone  odotti Singaporelaisessa satamassa lastattavana ja mestari oli päässyt kotilomille. Hän huojui pöytääni. Merenkäynti oli olematon. Kovasti huutaen hän aloitti keskustelun. Ilmeni, että molemmat olimme käyneet armeijan Dragsvikissa, molemmat olimme "äkta kustjägare" eli old fucking rannikkojääkäreitä, molemmat olimme "lättmaskingevärsmanneja" eli konekiväärimiehiä ja molempien kouluttaja oli ollut legendaarinen löjtnant Bagge! Minä kävin Dragsvikin 1990-luvulla, hän kaksivuosikymmentä myöhemmin. Todettuamme molemmat Baggen kouluttamiksi, silmiimme syntyi kiitollisuuden, riemun kostea ja nostalginen iltarusko. Bagge ...

 Tapasin kaupassa vanhan ystävän, johon en ole pitänyt yhteyttä, koska en osaa ja olen siili. Äidiltäni opin, että hengitä sisäänpäin, syö herkkuja yksin, sulje verhot, niin kaikki sujuu parhain päin. Vielä lisäys, että unohda elää ja muista, että seksuaalivietti kiertää sinutkin ja elä sellainen elämä, että olet uhri. Näillä eväillä minä lähdin maailmaan, jota en uskalla kohdata rehellisesti.    Vanha ystävä oli valitsemassa perjantaioluita miehelleen. Halasimme. Huomasin heti tuntevani paljastumisen pelkoa hänen edessään. Hänellä on sellainen vaikutus minuun, ehkä myös kaikkiin muihinkin ihmisiin. Ja sieltä se tulikin, paljastus. " Sinun silmissäsi on edelleen surullinen katse", hän sanoi halauksen jälkeen.     Silmissäsi on edelleen sama surullinen katse. Viimeksi olen ollut häneen yhteydessä 20 vuotta sitten. Lause satutti minua. Samalla se paljasti minut, peilasi minut auki, teki minulle rehellistä oikeutta.  Lause myös tuntui hyvältä. Lause ei sy...

 Heikki Hurstin vähäosaisten joulujuhlassa Helsingissä jouluaattona Anno Domini, armon vuonna 2025 paikat loppuivat kesken. Hursti purskahti itkuun, kun piti vetää ovi kiinni satojen köyhien ihmisten värjötellessä kylmässä säässä joulun toive kiiltävänä silmissä. Miltä tuntuu sydämen kohdalta olla hyväntekijä toisessa sukupolvessa ja tehdä toiselle hyvää ja toiselta romuttaa toivo palasesta kinkkua, suolasärvintä ja tilkkasesta omenamehua. Tunnen tuskaa Hurstin ja kaikkien ulkopuolelle jääneiden puolesta. Oikeistopolitiikka puree kipeästi nilkkaan. Ajan henki ei ole valitettavasti joulun henki. Nyt on valittu tie, jossa saa jättää ihmisiä ulkopuolelle. Kuin Topeliuksen varpuset, menkää muualle. Taivaassa sitten teille taritaan soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa. Toivottavasti se taivas ei ole oikeistolainen taivas, jossa toiset saa ja toiset ei. Miten tämä voi edustaa suomalaisia arvoja? 1907 Topi Romppanen jo veti punaisen viivan eduskuntavaaleissa Iki Kiannon romaanissa Punainen vi...

 Jopa joutui jouluaamu Kristikunnalle ( ja opettajakunnalle). Siitä ompi ilo saatu koko maailmalle. Onni ja autuus. Pitkä on lomailijan aamukahvi, pitkä on lehden lukuhetki. Pidempi kuin Valamosta jouluaattona Kannonkosken Piispalaan evakoitu pitkäpartaisten ja -kaapuisten munkkien joukko, jotka pitkänä helminauhana tallustivat jäisen järven yli kohti majoituskoulua. Kannonkoskelaiset silminnäkijät kertoivat, että jouluaattona 24.12.1939  oli kova pakkanen, selkeä taivas ja kirkas kuutamo ja munkkien tulo evakkoon syöpyi kannonkoskisten mieliin loppuelämäksi. Valamon luostari Valamon saarella  keskellä Laatokkaa oli ollut olemassa ja samalla paikalla yli tuhat vuotta. Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen munkit piti evakuoida, koska neuvostojärjestelmä oli ateistinen ja olisi tuhonnut luostarin ja sekularisoinut rakennukset uuden uskonnon eli Leninin ja Stalinin palvomisen paikaksi. Siinä ne aattoyönä jutasivat munkit kuin pororaito Koilliskairassa kohti tuntematonta eli kann...

 J os Miss Suomi joutui eroamaan kruunustaan, samalla logiikalla paljon suuremman vaikutusvallan omaavat PS: n kansanedustajat eivät voisi jatkaa kansanedustajan uriaan. Anteeksi pyytämällä selviävät. Keneltä he pyytävät anteeksi: Miss Suomelta? Nykyiseltä vai entiseltä? Kiinan kansalta? Kaikilta aasialaisilta. Voiko heidät lähettää Kiinaan kerjäämään anteeksiantoa? Toivottavasti.   

  8.15 Astun sisään luokkaan. Lähestyn opettajanpöytää tavalliseen tapaan. Hengitän syvään. Keskityn. Nostan tasoni.  8.31 Olen asettanut sanoja. Hyvää huomenta! Onpa paljon poissa oppilaita. Ai niin, on jokavuotinen erikoispäivä, jolloin lapset saavat halutessaan mennä vanhempiensa työpaikalle päiväksi. Olemme miettineet, mitä me teemme? Näytän dokumenttia. Kymmenen yli yhdeksän alkaa piiloleikki. 8.35 Dokumentti päällä. Poikia ei kiinnosta. Tytöt katsovat velvollisuudesta. Vilkuilen kelloa. Haluan pois. 8.41 Dokumentti päällä. Poikia ei kiinnosta. Osa tytöistä katsoo velvollisuudesta. Vilkuilen kelloa. 8.51 Dokumentti päällä. Vilkuilen kelloa. Muutama katsoo velvollisuudesta. Vilkuilen kelloa. Taistelen aikaa vastaan. Piiloleikki on rasittavaa riehumista. 8.53 Dokumentti päällä. Haluan pois. 8.56 Dokumentti on päällä. Vilkuilen kelloa. Mistä tää muisto tulee? En tiedä. Muistan nuoruuden. Suuren tunteen. Tunteen, jota ei ole ollut olemassakaan. Ainakaan minulle. Tai oli. Mutt...

 Marraskuun valo. Naamani valuu. Olen irrallinen. Onnellinen, kun saan olla irrallinen työssä kusitolppana, kansanvallan kuusiaidan yhtenä raakkukuusena. Marraskuu valuu laavaa, ihoa kirvelee ja palovammat paljastavat kaikki  saastaiset ajatukset. Olla yksin ja hylättynä marraskuussa. Onko suurempaa onnea? Sen kysymyksen esitän. Onko suurempaa onnea kuin olla hylättynä marraskuussa ja toivoa saada syntyvänsä uudestaan parempana, paremmille vanhemmille, parempaan aikaan ja saada aloittaa kaiken paremmin alusta? Miksi halusit opettajaksi, minulta kysyy sarkastinen oppilas? Miksi sinulla ei ole piilolinssejä? Miksi et käy parturissa? Miksi olet niin tukeva? Saako opettaja parempaa palkkaa, jos oppilaat oppivat paremmin? Vastaan kieltävästi. Tiedän, että opetukseni on paskaa. Tiedän, että oppilasaines on vielä paskempaa. Marraskuu kruunaa minut mr. Metaboliaksi vuosimallia 2025. Saan Lucian kruunun ja kierrän ruotsinsuomalaisia perheitä ja laulan täysin keuhkoin Luciaa ja Ave Mari...

Minä dissosioin. Olen dissonanssi, riitasointu. Eli mitä teen. Poistan mielestäni sujuvasti kipeät, loukkaavat asiat ja yritän jatkaa eteenpäin. Yritän jatkaa. Jos olisin terve tai jos paranisin tai kokisin ihmeparanemisen, sairastuisin AIVAN VARMASTI, kun tajuaisin, miten pitkään olen dissosioinut ja jatkanut elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elämäni paradoksi. Haluan parantua ja en kirveelläkään halua. Litku Klemetin sanoin, helvetin iso pato murtuisi, jos tekisin lopun mieleni dissosioivasta rakenteesta. Jatkan elämääni. Dissosioin kuin paritteleva kani ja jatkan hymyilyä, häpeällistä elämääni, josta puuttuvat ainoastaan nautinto, mielihyvä ja terveet mielen rakenteet. Helppoa ei ole. Tiedän ( olen aina tiennyt), että parasta olisi suksia vittuun, omaan erakon luolaan kokemaan aitosuomalainen yksinäisyys, hylätyksi tuleminen aivan yksin ja ilman yhteiskunnan apua, perheen apua, suvun apua ja kaikkien yhteisöjen apuja.    Kaukainen maaseutu. Hylätty navetta, homeinen...

 Kusetin koiraa aamulla. Tietä raahusti epäsiistin näköinen mies. Tiesin, että hän on parantujia päihdeparantolasta. Hän usein raahustaa samaan aikaan, kun aamulla kusetan koiraa. Tänään puhuin hänelle. Puhuin säästä. Miten lämmintä on vuodenaikaan nähden. Hän kiitti minua, kun puhuin hänelle.  Hänen sanansa koskettivat. Olla kiitollinen, että ventovieras, kuka tahansa sanoo mitä tahansa, osoittaa ihmiselle sanan. Minua alkoi itkettää. Hän jatkoi kiitoksen jälkeen, että on ollut vaikea aamu. Ei jaksa. Ei jaksa elää. On tärkeä puhua tuntemattomille ihmisille. 

 Elämäni aikana eteeni on tullut tilanteita, joiden aikana tai joiden jälkeen minulta on kysytty, että olenko minä viihtynyt? Olenko ollut viihdytetty? Ja se tuntuu minusta jotenkin kummalta. Ikään kuin ollaan huolissaan, että jos minä en viihdy, tilaisuus, juhla tai retki on epäonnistunut ja huono kaikkien osallistuneiden mielestä. Mutta enhän minä ole kutsuvieras. En ole kruunun perillinen. En ole media-alan maakuntasatraappi, joka nostaa maalivahdin kansanedustajaksi avaamaan jäähyaition ovea ja hymyilemään kaksimetrisen, äitelän miehen kolmiohymyä ja vaatimaan viinan hintaa alas. Olen vain tavallinen Markku, tavallisen luokanopettajan virassa, tavallisessa suomalaisessa peruskoulussa.    Viime viikolla minulta kysyttiin, että viihdyinkö työporukan syysretkellä? Myönsin viihtyneeni. Kysyjä ei ollut vastaukseeni tyytyväinen. Lausuin perusteluita: "Hyvä ruoka, hyvä sää, hyvä porukka ja kaiken kaikkiaan hyvät puitteet."    Parikymmentä vuotta sitten minulta kysy...

 Työmatkalla pyörätien varressa seisoi isä ja tytär. Isä otti tyttären hupusta kiinni ja veti itseään päin, kun lähestyin heitä. He katselivat minua niin tiiviisti ohittaessani heidät, että tervehdin heitä teennäisen ystävällisesti.  He eivät sillä hetkellä sanoneet minulle mitään. Kun olin ohittanut heidät ja olin jo jonkin matkan päässä kuulin isän suusta huudahduksen. En kuullut sitä kunnolla. Se kuulosti joko vaatimukselta ja sai sisällön " onk sul antaa rahaa" tai toivotukselta " Jumalan rauhaa". Kuulin huudahduksen kummallakin tavalla, mutta en voinut olla varma, kumpi se oli vai oliko se vielä jotain aivan muuta? Jäin disinformoituun tilaan. " Onk sul rahaa" tai " jumalan rauhaa". Aivan sama. Ei sen väliä. 

 Aika kuluu minulla tällä hetkellä poikkeuksellisen hitaasti. Olen pettynyt ja vihainen, kun huomaan, että syyslomaan on vielä viisi viikkoa ja töitä on tehty vasta viisi viikkoa. Toivon, että aika kuluisi huomattavasti nopeammin. Elokuussa toivoin, että olisi edes syyskuu. Nyt syyskuussa toivon, että olisi edes lokakuu. Olisi edes joulukuu ja adventti, ahdistava odotus. Minua vaivaa ahdistava odotus ja olisi edes tulevaisuuden hamuaminen. Minusta tuntuu taas samalta kuin 25 vuotta sitten aloittaessani opetustyön. Koulun kellon soidessa käyn vielä vessassa. Tiristän kusta, vedän pöntön, pesen kädet hitaasti, katson itseäni peilistä kuin jotain vierasta ja tunnen paniikkia. Saankohan paniikkikohtauksen tänä vuonna. Lukittaudunko loppupäiväksi vessaan ja en vastaa, kun oveen koputetaan. Lukittu ovi avataan ruuvimeisselillä ja minä seison oven takana ja katson hiljaa vahtimestaria, joka silittää kaljuani ja ohjaa minut luokkaan kuin montun reunalle, josta oppilaat ampuvat minut konetu...

 Tampereella talvi 1918. Vallankumous on käynnissä. Kun vallankumous alkoi, kaikki tuntui iloiselta. Nyt mekin saamme kohta elää ihmisen elämää, ajattelivat tytöt ja tietysti myös pojat. Tytöt ja naiset saavat mennä töihin, nostaa palkkaa, ostaa itselleen asioita. Vallankumouksen ilo ja alun riemu vaihtuvat pelkoon ja murheeseen, kun alkaa tulla uutisia punaisten ja valkoisten joukkojen tekemistä teloituksista, väkivallasta ja terrorista. Taistelu Tampereesta loppuu. Hävinneitä punaisia nöyryytetään ja tapetaan mielivaltaisesti voittajien, valkoisten toimesta. Ilman kostoa ei voitto tuntunut ilmeisesti miltään. Niin, kyllä se meni juuri niin. Hävinneelle luu kurkkuun.    Jyväskylän kulissiteatteri työsti hienon musiikkinäytelmän kovasta aiheesta ja onnistui täydellisesti. Onneksi vaimoni sai minut pakotettua teatteriin. Olen uudesti syntynyt. Naisissa ja tytöissä oli voimaa vuonna 1918 ja on edelleenkin. Ilman naisia oma alani, opetusalani, olisi täynnä kaltaisiani tahdot...

 Flunssa iski aamuyöstä kello kolme. Lukuvuoden ensimmäinen flunssa." Menen töihin, kun on helppo päivä edessä", ajattelin yöllä suden hetkenä. Helppo päivä tarkoittaa lyhyttä, mikä välttämättä ei sittenkään ole helppo. Nenä oli tukossa, hengitys hankalaa, jaloissa särkyä, ne olivat oireet. Kello soi kuusi. Päätin jäädä sairaslomalle. Aloin kirjoittaa ohjeita sijaiselle. Muistelin, milloin sai soittaa esimiehelle. Kello seitsemän. Tunsin syyllisyyttä kuin rintamakarkuri. Mietin amerikkalaisia työssä käyviä, joilla on neljän vuoden välein viikon kesäloma ja sairaana tekivät työtä. Hävetti. Soitin puhelun ja lähetin ohjeet sijaiselle.    Sitten aloin miettiä, menetänkö viikonlopun palkan, jos olen perjantain pois. Googletin sairaslomaa ja perjantaipoissaolon vaikutusta viikonlopun palkan menettämiseen. En löytänyt etsimääni. Miksi en osaa ajatella, että tässä maassa ovat  vasemmistolaiset poliitikot ja työntekijöiden ammattijärjestöt pitäneet huolta siitä, että meillä ...

 -Oletko Markku huomannut, että se on yksin? Sen kanssa ei ole kukaan. Vai onko? Näin minua puhuteltiin. Olin huomannut. Olin keskustellut sen kanssa asiasta. Sen vanha kaveri, joka oli tyhmä kuin saapas ja sellaisten vanhempien lapsi, joita ei kiinnosta lapsensa ei lapsena eikä läksyjen tekijänä. Tämä yksin jätetty oli eri maata: älykäs, fiksu ja hyvin pidetty. Tälle yksinäiselle koulu oli helppoa. Yksinäisen vanha kaveri oli umpio, huppu päässä, mumisi vastauksia sielunsa hämärästä. Olin onnellinen, että tyhmä kaveri oli löytänyt itsellensä uuden yhtä tyhmän kaverin, ehkä jopa tyhmemmän. Nyt he kävelivät huput päässä koulun käytävillä tylsämielisen elukan katse silmissä ja olivat rehellisesti tyhmiä.  Opettajan työssä opettajat aloittavat toukokuussa asioiden ja ilmiöiden huomaamisen. Kun voimat ovat vähissä, huomataan kaikki saatanan epäkohdat ja vuodetaan niitä ilmoille kuin täit munivat saivareitaan joka vitun paikkaan ja jokaiselle. Suomalaisissa kouluissa on tällä hetke...

 Unitiedot tallennetaan, kun pidät kelloa nukkuessa vähintään neljä tuntia. Älykelloni tuomio on armoton. Miten vitussa voi olla mahdollista? Söin 19.00 illallisen: kasviksia, proteiinia raejuuston ja broilerin muodossa. Kävin saunassa. Kävin kylmässä järvessä. En juonut alkoholia. Menin nukkumaan 22.00. Luin kirjaa. Odotin nukahtamista ilman puhelinta. Silitin mahaani. Harrastin läheisyyttä. Lopputulos oli silti lakoninen kysymys: Miksi unitietoja ei ole? Tänään vedän pään täyteen. Syön paskaruokaa. Käytän nikotiinia ja työnnän älykellon syvälle maailmapolitiikan haaroväliin. 

 Tänään se tapahtui. Vittu taas se tapahtui. Tein listan. Opettajat tekevät listoja. Tein listan tekemättömistä asioista, jotka pitäisi ehtiä opettaa. Jos ei ehdi opettaa, niin ainakin käydä läpi. Asiat, jotka pitäisi ehtiä opettaa tai edes käydä läpi muuttuvat sisäiseksi ääneksi, käskeväksi puheeksi, ja se käskee, pakottaa tehdä ne asiat tai muuten.. Tai muuten olet huono opettaja, laiska opettaja, huono ihminen ja et saa hautapaikkaa pyhältä maalta vaan päädyt nimettömien opettajien, laiskojen ja kelvottomien joukkohautaan ja sinua ei muista enää koskaan kukaan. Edes omat lapsesi ja naapurisi eivät sinua muistele.    Tein listan. Myöhästyin. Lista olisi pitänyt tehdä hiihtoloman jälkeen. Tai joululoman. Ehkä jo syysloman. Tai elokuussa. Aikataulutettu lista. Viikko-ohjelma. Niinhän kaikki tekevät. Kaikki kunnolliset opettajat. Sitten pitäisi tehdä lista, mitä pitää ehtiä tehdä tänään ennen iltaa. Mitä pitää ehtiä elämässä tehdä ennen kuolemaa? Mitä pitää ehtiä saada aik...

 Happamuus lisääntyy. Mitä pidemmälle kevät etenee, sen happamaksi käyn. Ei tämä minulle yllätyksenä tulee. Happamoidun. Käyn ivalliseksi. Vahingoitan sillä itseäni ja läheisiäni. Koulussa, työpaikalla olen iloinen. Säilytän itseäni maanisuuden suojakaasussa. Maanisuus voitelee hapantuvan sieluni. Kotimatkalla riisun sen. Kun ylitän kynnyksen, näytän tulehtuneelta esinahkalta, joka on kokenut maailman suurimman oikeusmurhan.    Happamoitumiseen kuuluu auton reistailu. Öljyvalo syttyy tuon tuosta. Jäähdyttäjän nesteen varoitusvalo myös. Koneessa on vuotoa. Minussa on vuotoa. Silmiäni kirvelee. Haluaisin ajaa mäen päälle, rysäyttää vaihteen vapaalle ja antaa paskan valua metsä-ja turveteollisuuden likaamaan järveen.    Ahmin sisääni kaiken, mitä eteen sattuu. Puuskutan. Olen läkähtyä. Olen tulehtunut. Tulehtuneen esinahkani lisäksi sieluni on vaurioitunut. Henkisesti asun lapsuuden kodissa ja haluan sieltä pois.    Vien lapseni halliin pelaamaan potkupal...

 Tukitut kusilaarit ja paskotut kouluvessat. Ei. Tämä ei ole Laila Hietamiehen uusin romaani romaanin "Hylätyt pihat, autiot kylät" jälkeen. Suomalaisissa kouluissa tukitaan nykyään poikien pisoaareja käsipaperilla. Sitten kun laari on tukittu, kustaan sen päälle ja huuhdellaan niin kauan, että kusi vaahtoaa yli äyräiden. Kokonaisia vessapaperirullia työnnetään pönttöön ja vedetään niin kauan, että pönttö on tukossa. Käsipaperit heitellään pönttöön kusen joukkoon. Tämä on Roadman-kulttuuria. Paskotaan yhteinen. Tässä graduaihe. Tukitut kusilaarit, paskotut vessat, Roadman-kulttuuri suomalaisessa koulussa.