Luokanopettajan arki

 Marraskuun valo. Naamani valuu. Olen irrallinen. Onnellinen, kun saan olla irrallinen työssä kusitolppana, kansanvallan kuusiaidan yhtenä raakkukuusena. Marraskuu valuu laavaa, ihoa kirvelee ja palovammat paljastavat kaikki  saastaiset ajatukset. Olla yksin ja hylättynä marraskuussa. Onko suurempaa onnea? Sen kysymyksen esitän. Onko suurempaa onnea kuin olla hylättynä marraskuussa ja toivoa saada syntyvänsä uudestaan parempana, paremmille vanhemmille, parempaan aikaan ja saada aloittaa kaiken paremmin alusta? Miksi halusit opettajaksi, minulta kysyy sarkastinen oppilas? Miksi sinulla ei ole piilolinssejä? Miksi et käy parturissa? Miksi olet niin tukeva? Saako opettaja parempaa palkkaa, jos oppilaat oppivat paremmin? Vastaan kieltävästi. Tiedän, että opetukseni on paskaa. Tiedän, että oppilasaines on vielä paskempaa. Marraskuu kruunaa minut mr. Metaboliaksi vuosimallia 2025. Saan Lucian kruunun ja kierrän ruotsinsuomalaisia perheitä ja laulan täysin keuhkoin Luciaa ja Ave Mari...

Minä dissosioin. Olen dissonanssi, riitasointu. Eli mitä teen. Poistan mielestäni sujuvasti kipeät, loukkaavat asiat ja yritän jatkaa eteenpäin. Yritän jatkaa. Jos olisin terve tai jos paranisin tai kokisin ihmeparanemisen, sairastuisin AIVAN VARMASTI, kun tajuaisin, miten pitkään olen dissosioinut ja jatkanut elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elämäni paradoksi. Haluan parantua ja en kirveelläkään halua. Litku Klemetin sanoin, helvetin iso pato murtuisi, jos tekisin lopun mieleni dissosioivasta rakenteesta. Jatkan elämääni. Dissosioin kuin paritteleva kani ja jatkan hymyilyä, häpeällistä elämääni, josta puuttuvat ainoastaan nautinto, mielihyvä ja terveet mielen rakenteet. Helppoa ei ole. Tiedän ( olen aina tiennyt), että parasta olisi suksia vittuun, omaan erakon luolaan kokemaan aitosuomalainen yksinäisyys, hylätyksi tuleminen aivan yksin ja ilman yhteiskunnan apua, perheen apua, suvun apua ja kaikkien yhteisöjen apuja.    Kaukainen maaseutu. Hylätty navetta, homeinen...

 Kusetin koiraa aamulla. Tietä raahusti epäsiistin näköinen mies. Tiesin, että hän on parantujia päihdeparantolasta. Hän usein raahustaa samaan aikaan, kun aamulla kusetan koiraa. Tänään puhuin hänelle. Puhuin säästä. Miten lämmintä on vuodenaikaan nähden. Hän kiitti minua, kun puhuin hänelle.  Hänen sanansa koskettivat. Olla kiitollinen, että ventovieras, kuka tahansa sanoo mitä tahansa, osoittaa ihmiselle sanan. Minua alkoi itkettää. Hän jatkoi kiitoksen jälkeen, että on ollut vaikea aamu. Ei jaksa. Ei jaksa elää. On tärkeä puhua tuntemattomille ihmisille. 

 Elämäni aikana eteeni on tullut tilanteita, joiden aikana tai joiden jälkeen minulta on kysytty, että olenko minä viihtynyt? Olenko ollut viihdytetty? Ja se tuntuu minusta jotenkin kummalta. Ikään kuin ollaan huolissaan, että jos minä en viihdy, tilaisuus, juhla tai retki on epäonnistunut ja huono kaikkien osallistuneiden mielestä. Mutta enhän minä ole kutsuvieras. En ole kruunun perillinen. En ole media-alan maakuntasatraappi, joka nostaa maalivahdin kansanedustajaksi avaamaan jäähyaition ovea ja hymyilemään kaksimetrisen, äitelän miehen kolmiohymyä ja vaatimaan viinan hintaa alas. Olen vain tavallinen Markku, tavallisen luokanopettajan virassa, tavallisessa suomalaisessa peruskoulussa.    Viime viikolla minulta kysyttiin, että viihdyinkö työporukan syysretkellä? Myönsin viihtyneeni. Kysyjä ei ollut vastaukseeni tyytyväinen. Lausuin perusteluita: "Hyvä ruoka, hyvä sää, hyvä porukka ja kaiken kaikkiaan hyvät puitteet."    Parikymmentä vuotta sitten minulta kysy...

 Työmatkalla pyörätien varressa seisoi isä ja tytär. Isä otti tyttären hupusta kiinni ja veti itseään päin, kun lähestyin heitä. He katselivat minua niin tiiviisti ohittaessani heidät, että tervehdin heitä teennäisen ystävällisesti.  He eivät sillä hetkellä sanoneet minulle mitään. Kun olin ohittanut heidät ja olin jo jonkin matkan päässä kuulin isän suusta huudahduksen. En kuullut sitä kunnolla. Se kuulosti joko vaatimukselta ja sai sisällön " onk sul antaa rahaa" tai toivotukselta " Jumalan rauhaa". Kuulin huudahduksen kummallakin tavalla, mutta en voinut olla varma, kumpi se oli vai oliko se vielä jotain aivan muuta? Jäin disinformoituun tilaan. " Onk sul rahaa" tai " jumalan rauhaa". Aivan sama. Ei sen väliä. 

 Aika kuluu minulla tällä hetkellä poikkeuksellisen hitaasti. Olen pettynyt ja vihainen, kun huomaan, että syyslomaan on vielä viisi viikkoa ja töitä on tehty vasta viisi viikkoa. Toivon, että aika kuluisi huomattavasti nopeammin. Elokuussa toivoin, että olisi edes syyskuu. Nyt syyskuussa toivon, että olisi edes lokakuu. Olisi edes joulukuu ja adventti, ahdistava odotus. Minua vaivaa ahdistava odotus ja olisi edes tulevaisuuden hamuaminen. Minusta tuntuu taas samalta kuin 25 vuotta sitten aloittaessani opetustyön. Koulun kellon soidessa käyn vielä vessassa. Tiristän kusta, vedän pöntön, pesen kädet hitaasti, katson itseäni peilistä kuin jotain vierasta ja tunnen paniikkia. Saankohan paniikkikohtauksen tänä vuonna. Lukittaudunko loppupäiväksi vessaan ja en vastaa, kun oveen koputetaan. Lukittu ovi avataan ruuvimeisselillä ja minä seison oven takana ja katson hiljaa vahtimestaria, joka silittää kaljuani ja ohjaa minut luokkaan kuin montun reunalle, josta oppilaat ampuvat minut konetu...

 Tampereella talvi 1918. Vallankumous on käynnissä. Kun vallankumous alkoi, kaikki tuntui iloiselta. Nyt mekin saamme kohta elää ihmisen elämää, ajattelivat tytöt ja tietysti myös pojat. Tytöt ja naiset saavat mennä töihin, nostaa palkkaa, ostaa itselleen asioita. Vallankumouksen ilo ja alun riemu vaihtuvat pelkoon ja murheeseen, kun alkaa tulla uutisia punaisten ja valkoisten joukkojen tekemistä teloituksista, väkivallasta ja terrorista. Taistelu Tampereesta loppuu. Hävinneitä punaisia nöyryytetään ja tapetaan mielivaltaisesti voittajien, valkoisten toimesta. Ilman kostoa ei voitto tuntunut ilmeisesti miltään. Niin, kyllä se meni juuri niin. Hävinneelle luu kurkkuun.    Jyväskylän kulissiteatteri työsti hienon musiikkinäytelmän kovasta aiheesta ja onnistui täydellisesti. Onneksi vaimoni sai minut pakotettua teatteriin. Olen uudesti syntynyt. Naisissa ja tytöissä oli voimaa vuonna 1918 ja on edelleenkin. Ilman naisia oma alani, opetusalani, olisi täynnä kaltaisiani tahdot...

 Flunssa iski aamuyöstä kello kolme. Lukuvuoden ensimmäinen flunssa." Menen töihin, kun on helppo päivä edessä", ajattelin yöllä suden hetkenä. Helppo päivä tarkoittaa lyhyttä, mikä välttämättä ei sittenkään ole helppo. Nenä oli tukossa, hengitys hankalaa, jaloissa särkyä, ne olivat oireet. Kello soi kuusi. Päätin jäädä sairaslomalle. Aloin kirjoittaa ohjeita sijaiselle. Muistelin, milloin sai soittaa esimiehelle. Kello seitsemän. Tunsin syyllisyyttä kuin rintamakarkuri. Mietin amerikkalaisia työssä käyviä, joilla on neljän vuoden välein viikon kesäloma ja sairaana tekivät työtä. Hävetti. Soitin puhelun ja lähetin ohjeet sijaiselle.    Sitten aloin miettiä, menetänkö viikonlopun palkan, jos olen perjantain pois. Googletin sairaslomaa ja perjantaipoissaolon vaikutusta viikonlopun palkan menettämiseen. En löytänyt etsimääni. Miksi en osaa ajatella, että tässä maassa ovat  vasemmistolaiset poliitikot ja työntekijöiden ammattijärjestöt pitäneet huolta siitä, että meillä ...

 -Oletko Markku huomannut, että se on yksin? Sen kanssa ei ole kukaan. Vai onko? Näin minua puhuteltiin. Olin huomannut. Olin keskustellut sen kanssa asiasta. Sen vanha kaveri, joka oli tyhmä kuin saapas ja sellaisten vanhempien lapsi, joita ei kiinnosta lapsensa ei lapsena eikä läksyjen tekijänä. Tämä yksin jätetty oli eri maata: älykäs, fiksu ja hyvin pidetty. Tälle yksinäiselle koulu oli helppoa. Yksinäisen vanha kaveri oli umpio, huppu päässä, mumisi vastauksia sielunsa hämärästä. Olin onnellinen, että tyhmä kaveri oli löytänyt itsellensä uuden yhtä tyhmän kaverin, ehkä jopa tyhmemmän. Nyt he kävelivät huput päässä koulun käytävillä tylsämielisen elukan katse silmissä ja olivat rehellisesti tyhmiä.  Opettajan työssä opettajat aloittavat toukokuussa asioiden ja ilmiöiden huomaamisen. Kun voimat ovat vähissä, huomataan kaikki saatanan epäkohdat ja vuodetaan niitä ilmoille kuin täit munivat saivareitaan joka vitun paikkaan ja jokaiselle. Suomalaisissa kouluissa on tällä hetke...

 Unitiedot tallennetaan, kun pidät kelloa nukkuessa vähintään neljä tuntia. Älykelloni tuomio on armoton. Miten vitussa voi olla mahdollista? Söin 19.00 illallisen: kasviksia, proteiinia raejuuston ja broilerin muodossa. Kävin saunassa. Kävin kylmässä järvessä. En juonut alkoholia. Menin nukkumaan 22.00. Luin kirjaa. Odotin nukahtamista ilman puhelinta. Silitin mahaani. Harrastin läheisyyttä. Lopputulos oli silti lakoninen kysymys: Miksi unitietoja ei ole? Tänään vedän pään täyteen. Syön paskaruokaa. Käytän nikotiinia ja työnnän älykellon syvälle maailmapolitiikan haaroväliin. 

 Tänään se tapahtui. Vittu taas se tapahtui. Tein listan. Opettajat tekevät listoja. Tein listan tekemättömistä asioista, jotka pitäisi ehtiä opettaa. Jos ei ehdi opettaa, niin ainakin käydä läpi. Asiat, jotka pitäisi ehtiä opettaa tai edes käydä läpi muuttuvat sisäiseksi ääneksi, käskeväksi puheeksi, ja se käskee, pakottaa tehdä ne asiat tai muuten.. Tai muuten olet huono opettaja, laiska opettaja, huono ihminen ja et saa hautapaikkaa pyhältä maalta vaan päädyt nimettömien opettajien, laiskojen ja kelvottomien joukkohautaan ja sinua ei muista enää koskaan kukaan. Edes omat lapsesi ja naapurisi eivät sinua muistele.    Tein listan. Myöhästyin. Lista olisi pitänyt tehdä hiihtoloman jälkeen. Tai joululoman. Ehkä jo syysloman. Tai elokuussa. Aikataulutettu lista. Viikko-ohjelma. Niinhän kaikki tekevät. Kaikki kunnolliset opettajat. Sitten pitäisi tehdä lista, mitä pitää ehtiä tehdä tänään ennen iltaa. Mitä pitää ehtiä elämässä tehdä ennen kuolemaa? Mitä pitää ehtiä saada aik...

 Happamuus lisääntyy. Mitä pidemmälle kevät etenee, sen happamaksi käyn. Ei tämä minulle yllätyksenä tulee. Happamoidun. Käyn ivalliseksi. Vahingoitan sillä itseäni ja läheisiäni. Koulussa, työpaikalla olen iloinen. Säilytän itseäni maanisuuden suojakaasussa. Maanisuus voitelee hapantuvan sieluni. Kotimatkalla riisun sen. Kun ylitän kynnyksen, näytän tulehtuneelta esinahkalta, joka on kokenut maailman suurimman oikeusmurhan.    Happamoitumiseen kuuluu auton reistailu. Öljyvalo syttyy tuon tuosta. Jäähdyttäjän nesteen varoitusvalo myös. Koneessa on vuotoa. Minussa on vuotoa. Silmiäni kirvelee. Haluaisin ajaa mäen päälle, rysäyttää vaihteen vapaalle ja antaa paskan valua metsä-ja turveteollisuuden likaamaan järveen.    Ahmin sisääni kaiken, mitä eteen sattuu. Puuskutan. Olen läkähtyä. Olen tulehtunut. Tulehtuneen esinahkani lisäksi sieluni on vaurioitunut. Henkisesti asun lapsuuden kodissa ja haluan sieltä pois.    Vien lapseni halliin pelaamaan potkupal...

 Tukitut kusilaarit ja paskotut kouluvessat. Ei. Tämä ei ole Laila Hietamiehen uusin romaani romaanin "Hylätyt pihat, autiot kylät" jälkeen. Suomalaisissa kouluissa tukitaan nykyään poikien pisoaareja käsipaperilla. Sitten kun laari on tukittu, kustaan sen päälle ja huuhdellaan niin kauan, että kusi vaahtoaa yli äyräiden. Kokonaisia vessapaperirullia työnnetään pönttöön ja vedetään niin kauan, että pönttö on tukossa. Käsipaperit heitellään pönttöön kusen joukkoon. Tämä on Roadman-kulttuuria. Paskotaan yhteinen. Tässä graduaihe. Tukitut kusilaarit, paskotut vessat, Roadman-kulttuuri suomalaisessa koulussa. 

 Minussa on vika. En ymmärrä maailmaa. Luen ja ihmettelen, miten mikään lukemani liittyy minuun. Luen uutista Harkimon Airbnb-asunnosta Lönnrotinkadulla ja vihaisista naapureista, jotka ovat kyllästyneet eliitin viikonloppujuhlintaan ja ovat pyytäneet poliiseja kantamaan ilokaasusäiliöitä pois rappukäytävästä. Mikseivät kanna itse? Mikseivät pimputa ovikelloa ja uhkaa häädöllä? Niin minä tekisin. Mitä siitä kirjoittamaan? Presidentin turvamies ampuu itsensä presidentin autotallissa. Niin. Miten se liittyy minuun? Hirveä sotku. En olisi itse siivonnut jälkiä. Eikä presidenttikään. Jasper Pääkkönen hylkää Hollywood-rooleja ja keskittyy saunakulttuuriin ja perhokalastukseen. Oi. Tämän uutisen ymmärrän. Minäkin keskityn saunomiseen. Minun saunomiseni on ahdasta kerrostalokoppisaunomista, Jasperin varmasti jotain aivan muuta. Ymmärränhän minä maailmaa. Saunomisen osalta. Venäjän varjolaivaston tankkerit odottavat Itämerellä Viron edustalla pääsyä öljysatamiin. Sen minä ymmärrän. Öljytuh...

 Siinä se taas on. Ylistetty sarja kauniista menestyjästä, jonka elämä menee raiteiltaan, kun häntä huijaa klassinen Auervaara. Kyseessä tietysti Queen of Fucking Everything. Onneksi toinen osa saa ensi-iltansa aivan kohta.Tiina Lymin uusin sarja King of Fucking Nothing on leikkausta vaille valmis. Tämä postaus paljastaa juonen kokonaan. Ruma, lihava, pöhöttynyt, keski-ikäinen miesluokanopettaja Markku huomaa saatuaan 20-vuoden palvelulisän tililleen tulleensa julmasti kusetetuksi. Hä, miten? 6 % palkankorotuksen jälkeen, jonka jälkeen ei tule enää palvelulisiä ( mikä on aivan vitun kummallista!!!) miesopettaja huomaa, että uusi nettopalkka on pienempi, kun veroprosentti nousee. Miesopettaja Markku käy raivokkaaseen kamppailuun. Hän myy huumeita. Tappaa ja pilkkoo ja hukuttaa humoristisella tavalla ärsyttäviä ihmisiä. Hän silppuaa blenderillä pienryhmäopettajan ( OAJ-sormus säilyy ehjänä, joka on pienryhmäopettajan nimettömässä, kun hän on naimisissa OAJ:n kanssa). Markku kääntyy l...

 En opi mitään, en osaa mitään, vaikka olen opettaja. Luin Antti Hyryn romaanin Maatuuli. Siinä Hyry kuvaa päähenkilö Pietarin elämää, joka kertoo hänestä itsestään. Lukiessani kirjaa jouduin toteamaan, etten pitkään aikaan ole oppinut yhtään mitään taitoa. En sitten mitään. Kirjassa Pietari tekee kaikenlaista. Korjaa auton starttimoottorin. Vaihtaa puhjenneen autonrenkaan. Rakentaa lohirysiä. Paistaa reikäleipiä, rieskoja, hiivaleipiä itse muuraamassaan leivinuunissa vanhassa maalaistalossa Kuivaniemellä Perämeren rannalla. Ostaa mansikantaimia. Lainaa naapurin traktoria ja karhia. Tekee mansikoille peltoa. Istuttaa taimet. Tekee luontohavaintoja. Lämmittää vanhaa savusaunaa. Keskustelee vaimon ja lasten kanssa. Sivu sivulta, lause lauseelta kuihduin, menin kumaraan. Minun päiväohjelmaani kuuluu herääminen, pukeutuminen, opettaminen, nukkumaan meneminen ja virtuaalimaailmassa eläminen. Halveksin, niin, halveksin itseäni. Minusta on tullut tällainen mitään tekemätön möllikkä. Kadeh...

 Päästin surun irti. En arvannut, miten kesyttämätön se oli. Pitkään olin pitänyt sitä poissa. Kun kaikki tuntuu hyvältä ja täydelliseltä, surun nurruhammas, raateleva hampaisto lepäilee. Ei se vaani. Ei se odota aikaa. Ei surulla ole vaatimuksia. Ei se halua itsestään tehdä numeroa.  Sitten aloin valuttaa. Availin kraanaa. Yhtäkkiä se tulvahtikin yli äyräiden. Se halusi tulla silmiin, syliin, kehon joka sopukkaan. Vedin sen peitoksi. Antauduin sille kuin rakastajattarelle. Annoin sen hyväillä, helpottaa oloani. Alkoi tuntua hyvältä, että tuntui pahalta.  Mitä minä suren, tavallisen surutoin poika? Lapseni, rakas lihaa ja vertani, on kipeä, selittämättömällä tavalla sairas. Kuumetta, vatsa kipeä. Ollut monta viikkoa. Tähystykseen odotamme pääsyä. Tähystys, vastauksia antava joulun ihme antaa odottaa itseään. Tulisit jo, tähystystonttu, perseeseen työnnettävä putki, kamera, niin lapseni alkaisi saada hoitoa.    Odottavan aika on pitkä. En odota kivaa asiaa, joulu...

 Luen Saara Turusen romaania Rakkauden hirviö. Yksi suurimpia tämän vuosisadan suomenkielisiä romaaneja. Vahva suositus.   Kuitenkin haluan kirjoittaa taas koulusta. Kotikunnassani on säästetty vuosikymmeniä jo seinistä. Kyläkoulut on kaikki nyt lakkautettu. Isot yhtenäiskoulut pullistelevat lapsia. Monissa on päiväkoti, eskari, ala-ja yläaste, vanhainkoti ja krematorio samassa ja sijaitsevat hautausmaan vieressä. Kuulemma suunnitellaan jo synnystyssairaalaa päiväkodin yhteyteen, niin voisi elää samassa rakennuksessa koko elämän. Maksimaalinen seinienlämmittämisessä säästäminen on tosiasia.     Sote-uudistus syö vitusti rahaa. Kuntani koulujen  on täytynyt alkaa säästää seinien lisäksi nyt materiaaleista. Monivuotiset vihkokirjat, vihkoista puuttuvat marginaalit ja kukaan ei saa käsialasta eikä mistään muustakaan selvää. Huippujuttu! Käsityöluokkaan ei saa ostaa lankoja eikä lautoja. Työnantaja kehotti tonkimaan rautakauppojen jätelavoja, sieltä löytyy jäte...

 Tänä vuonna Ukrainan kriisi päättyy.