Luokanopettajan arki

Murrosikä ei saisi näkyä eikä kuulua. Äänenmurroksen ajan poikalasten tulisi olla äänieristetyssä tilassa. Aknenaamainen, rasvaihoinen näppylänaama kuuluu maapohjakellariin Avitsid-voiteineen ja Roaccutan-hoitokuureineen. Masturbaatio on helvetin kiusauksia, Lusifeeruksen tekosia, pornolehdet ja -elokuvat ja niiden rietas sukupuolikuvasto on kuvottavaa. Murrosikä ei saa kuulua, näkyä ja sen olemassaolo pitää piilottaa. Sen tulee olla tabu.    Osa luokkani pojista innostui muovailemaan lumesta majesteetillisiä falloksia, liki kolmemetrisiä, suonikkaita, ryhdikkäitä mulkkuja raapimaan taivaankantta. Kivekset tai kassit pyöriteltiin suuriksi ja terska mulkun tappiin. Ajattelin, että hyvä, nyt on oikea tapa käsitellä murrosikää. Obeliski puperteetille ja keskittynyttä, ylpeää kuvanveistoa!    No, ei se hyvin päättynyt. Jo tuli itku, ikävä, tyrmistys, närkästys, häpeä ja pelko, mitä meidän koulusta ajatellaan, kun pihalla sojottaa laiha lipputanko ja runsasmuotoinen kyrpä...

 Nyt kun näitä kitarasankareita ja kuplettikuninkaita kuolee, niin ystävät heti väittämään, että se nyt oli taas sellainen viimeinen mohikaani. Ei sellaisia enää tule. Se oli monitaituri, multitalent, ei niin monipuolisia jätkiä enää synny. Sitten väitetään, että sillä (edesmenneellä) oli niin iso sydän, leveät harteet ja niin uskomattoman suurta ystävyyttä se pysty osoittamaan ja ei sellaisia enää tule. Perkele, sellaisia ei enää tule, kun sellaisia ei koskaan ole ollutkaan. Kuollutta käsitellään silkkihansikkain, tietysti.   Mikä tässä sitten minua taas mättää, ärsyttää, vituttaa? Se tietysti, että samanlainen paskanpuhuja kuollut on ollut kuin kaikki muutkin. Yhtä ristiriitaisilla tunteilla, yhtä ärsyttävillä piirteillä varustettu yksilö ja sellaisia sitten ei tule. Kyllä niitä tulee tai sitten ei tule. Olkoon tullakseen tai olkoon tulematta.    Koko kansakunta muistelee, missä olin silloin, kun ensi kerran kuulin sen laulun, jonka teki, tuotti ja sävelsi se sella...

 Eppu Normaalilla on kappale " Tihkumme seksiä". Minä en tihku seksiä. Tihkun myrkkyä. En enää pysty kuuntelemaan Tihkumme seksiä-kappaletta. Se on minulle mahdoton. Minä tihkun myrkkyä. Minut on kyllästetty katkeruudella, satuttamisen halulla ja vihalla.    Viime päivien aikana varmistuin kipeästä tosiasiasta: Minulla on aina oltava joku, jota mä inhoan aivan järjettömästi, koko sydämestäni, täydestä halusta. Minulla on aina ollut, lapsesta asti joku, jota vihaan ja joka mua inhottaa niin, että tärisen vihasta. Niin, luokanopettaja ja näin alkeelliset mielenhallintatavat! Onneksi olen siitä tietoinen, ehkä. Nyt inhoni, vastenmielisyyteni, vihani kohde on naapurini. Ei se ole mulle mitään tehnyt. Ei se ole mulle sanonut pahasti. No, mitä vittua sitten? En osaa vastata. Ikään kuin olisin rationaalisesti päättänyt, että niin sen tietysti täytyy olla ja hyväksyn sen. Minulla on oltava kohde, johon suuntaan kaikki patoutumani ja siitä kohteesta tulee minulle maailman tärkein ...

 Joululomalla löysin Iron Maidenin pitkästä aikaa. Radio City soitti Hallowed be thy Namea. Kuuntelin, itkin ja kuuntelin. Mitä itkin? Itkin Steve Harrisin melodiatajua, hänen tajuaan säveltää niin, että sävellyksessä on depressiota ja maniaa. Jatkoin kuuntelua. Aces high. Churchillin puhe 4.6.1940 parlamentille Saksan valmistellessa invaasiota maalta, mereltä ja ilmasta. Lainaan postaukseeni Winstonin puheen sen pätkän, joka on Acesin alussa: " We shall go on to the end. We shall fight in France, we shall fight on the seas and oceans, we shall fight with growing confidence and growing strength in the air, we shall defend our island, whatever the cost may be. We shall fight on the beaches, we shall fight on the landing grounds, we shall fight in the fields and in the streets, we shall fight in the hills; we shall never surrender.     Kitarat käynnistyvät heti puheen jälkeen. Pilotit, lentäjä-ässät juoksevat Spittfireihinsä nahkatakeissaan käydäkseen ilmataisteluja na...

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin Tapaninpäivän luukku siirtää tämän väsyneen kalenterin manan majoille, historian lehdille, paskojen asioiden hautausmaalle. Onneksi. Meidän, minun, perheen joulun kulusta kertoo a mmatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin viimeinen luukku. Käteni ovat kinkunrasvassa, maksani on alkoholin rasvassa, vatsassani on kurja olo. Ymmärrän, miltä tuntuu hälyyttää jouluna ambulanssia, kun rinnasta otttaa ja pitäs päästä liuotukseen.  Vielä en ole siinä pisteessä. Aorttani ei ole repeämäisillään, sillä kuitenkin lopetan aina ajoissa, niin syömisen, juomisen kuin aivan kaiken.   Aattoaamuna istahdin aattoaamun aamupaskalle. Tuijotin lihavaa punatulkkua joulukortista, jossa luki, hyvää joulua Markku! Kädessä oli joululahja, kirja nimeltä Minna C. Se kertoi Minna Cantista. Tätä postausta kirjoittaessani on Minna lähtenyt litomaan Jyväskylän, järvikaupun...

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin 20. luukku onnittelee appiukkoa ja Väinö Linnaa. Appiukko on nuorempi, Linna täyttäisi 100 vuotta. Appiukko eli jälleenrakennusvuodet, hankki ammatin, teki näyttävän uran palloilijana, osti omakotitalon, sai kruunuksi lastenlapsia ja nyt ajelee autolla hakkaamassa hedelmäpeliä ja katsoo kaikki ampumahiihtokilpailut televisiosta, vaikka Kaisa on lopettanut komean uransa.    Helsinki muisti tällä viikolla opettajiaa joulupussilla, joka ymmärrettiin sittemmin vittuiluna. Paperipussissa kiiltokuva, tiskirätti ja kaksi konvehtia. Kaunis, pieni ele kääntyi työnantajan vittuiluksi. Pienisieluista. Pussissa olisi pitänyt olla kylpyläviikonloppu kahdelle, tai osakesalkku Koneelle, tai 1000 euron lahjakortti Stockmannille, tai OAJ:n puheenjohtajan itse kokoama piparkakkutalo, tai balettiliput striimattuun Pähkinänsärkijään, tai pääsylippu kansallisopperan Ringiin, tai Tesla tai muu pieni joulu...

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin 12.luukku luotaa anteeksiantoa. 12 vuotta sitten riitelin rakkaista rakkaimman isoäitini kanssa. Syytin häntä siitä, että hän puhuu aivan koko ajan, vaikka näkee, ettei kukaan enää kuuntele. Puhuu, puhuu, puhumasta päästyään puhuu ja jatkaa puhetta, johtaa puhetta, käskyttää kuuntelemaan. Riitelimme. Olimme vaiti. Sovimme, halasimme ja olimme taas kuin rakkaat isoäiti ja lapsenlapsi. Mutta tiedän, ettei hän ole antanut asiaa anteeksi eikä tule sitä koskaan anteeksi antamaan, sanojani, syytöksiäni ja se tekee minut onnelliseksi. Kaikkia asioita, loukkauksia ei pidä edes yrittää antaa anteeksi. Se tekee elämästä armollisen.    Minulla on paljon keskusteluja, kokemuksia, joita en koskaan tule antamaan anteeksi. En aio antaa anteeksi sitä, että minut yhden kerran houkuteltiin uskovien yhteisössä haukkumaan uskonnollisia ihmisiä, heidän laupeuttaan, armokäsityksiään. Minun haluttiin sanoa...

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin seitsemäs luukku lataa mielipiteen Korona-ajan etälinnanjuhlista: Juhla muistutti Joululukin kuuma linja-aattolähetystä. Pukkina meidän Sauli. Draaman kaari ontuva. Kamera-ajot huvittavia. Väärään kameraan tuijottelivia kasvoja. Pätkiviä mikrofoneja. Närpeksen kurkkulinjastolla vierailtiin ja Jorvin sairaalassa. Kanteleen soittaja rämpytti kannelta ja poika tanssi.  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin pääosanesittäjä, elämäänsä ja iänikuiseen luokanopettajan rooliinsa kyllästynyt minä, naamahalvaus-minä, luokanopettaja lappuhaalareissa ja Marimekon raitapaitulissa, ulvoi ivanaurusta. Sauliiiii, Sauliiii, nyt tiedät, miltä luokanopettajasta tuntuu joka päivä. Koko ajan pätkii lähetys etkä tiedä, mihin kameraan katsot.    

    Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin viides luku toivottaa onnea kaikille veteraanirallikuskeille ja -kartanlukijoille. Samalla halutaan muistaa kaikkia itseoppineita, ylivilkkaita, keskittymisongelmaisia pajasankareita, öljymontussa parhaat hetkensä viettäneitä rasvanippojen rassareita ja omien automaattivoitelujärjestelmäkeskusten luojia. Yhden montun muistan minäkin, ylikoulutettu ja alipalkattu ihmissuhdealan kehäkettu. Erään veteraaniralliautojen rakentajan öljymonttuun kerran laskeuduin hänen kehotuksestaan "mene nyt vain katsomaan" ja sinne minä nilkutin öljyn liukkaita portaita vanha Volvo Amazon yläpäälläni kattona. Montussa oli monta lavaa Virosta haettua Saku-olutta, monta laatikkoa litrasia Larsenin konjakkeja, monta mäyräkoiraa Viru Valkiaa. "Otapa sieltä tuoremehua litra ja mennääs aamupalalle", kehotti veteraanikartturi. Minä otin ja nautimme isot lasit pehmeää Larsenia. Oli häikäisevä kesäpäivä j...

  Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterin toisessa luukussa on sinulle rakas kiusattu ja henkisesti loppuun kulutettu vieressäkulkijani soittolista parasta, kapinallisinta, räkäisintä ja parhaiten lopullista loppuun palamista ja ennen aikaista eläköitymistä edesauttavaa joulumusiikkia.  Listalla on etelävaltioiden bluesia, kotimaan kamaran maan läheistä protestanttibluesia, musiikkia mielisairaaloiden suljetuilta osastoilta ja  ristiriitaisia sointuja  sekä melodian kuljetuksia, joita vain likaisin ja kiusatuin tarhaminkki voi ilmoille parkaista.  Pakoon et pääse joulun päälle liimattua sanomaa. Voi huonosti, ahdistu ja menetä kaikki toivo. Pelisi on pelattu. Olet luokanopettaja.     Markku Isomaha Vintteri: Jussi, oo mulle hyvä - Live 1956     Markku ja pyörivät lakanat: Kaikki paitti rakkaus on turhaa- Live Outokumpu 1967     Markku Lee: Meitsi on cool ja kin...

 Tänään aukeaa ensimmäinen luukku Ammatillisesti työelämässä umpikujaan ajautuneiden korkeakouluttettujen joulukalenterista. Moni meistä on tehnyt elämässään useita portfolioita. Mutta, montako portviini-merkkiä muistat maistaneesi? Muistan yhden.   Minut nuhdeltiin tänään. Minulle annettiin muistutus, huomautus, muikkari. Mistä sain muistutuksen? Siitä, kuinka vitun kaukana minä olen keskiarvosta, siitä odotusarvosta, kuinka minun odotetaan toimivan arvostetussa luokanopettajan tehtävässä. Oppilaideni vihkotyö on kaukana keskiarvosta! Jos se ei parane, he ovat kuulemma pulassa, kusessa, hukassa, kadotuksessa, takamatkalla suhteessa toisiin, muiden luokan oppilaisiin. Miltä tuntuu saada muikkari kaljuna möhömahana? Uskomattoman pahalta.    En halu osallistua Lucia-päivän kulkueen harjoituksiin. Mökötän. Olen macho! En halua osallistua jouluhartauden suunnitteluun. Olen nachopelti.    Joulu on totuuden laukomisen aika. Jouluna pitää olla kaikki haavat auki. ...

 Jaksa vielä marraskuu. Sitten pitäis jaksaa joulukuu.  Joulukuussa on vähän työpäiviä. Sitten pitäis jaksaa tammikuu. Helmikuu menee hiihtoloman odotuksesta. Miten jaksaa maalis-, huhti- ja toukokuu? Loman odotus mielessä.  Jaksaa taas elokuu ja pitkä syyskuu ennen lyhyttä lokakuuta. Elää ja jaksaa taas marraskuu ja lyhyt joulukuu. Odottaa. Odottaa lomaa. Odottaa lomaa kuin Jeesusta, vapahtajaa. Odottaa kesälomia.  Toivoa, että elämä olisi ikuinen kesäloma. Aloittaa aina vain alusta lukuvuosi ja odottaminen. Odottaa eläkeikää. Odottaa, että kaikki päättyisi. Kuolema. Adventti-iloinen odotus.

 " Olen onnellinen, mitä sä luulit." laulaa Anna Järvinen ja Olavi Uusivirta. Olin onnellinen, onnellisimmillani kuluneella viikolla tiistaina, kun sain Wilma-viestin, että jatkuvaa silmälläpitoa ja valvontaa vaativa oppilas on perjantain pois. Ihanaa, saan olla hänestä erossa ja luokka saa olla häneltä rauhassa. Jännitteen luoja, ilmapiirin sähköistäjä oppilas on uhmakas, aggressiivinen, manipuloiva ja syrjivä. Hän on kovaääninen, mekastava ja vie ilmatilaa kohtuuttomasti. Hän on aikuismaisempi ja kypsemmän oloinen kuin muut "tavalliset" lapset. Hän tuntee ihmisoikeudet, lastenoikeudet, omat oikeudet. Tietenkin hän suhtautuu omiin velvollisuuksiinsa ylenkatseella ja uhmakkuudella. Hän saa aikaan kaaosta.   Perjantaina puhutin toista oppilasta. Hänen käytöksensä oli kuluvalla viikolla saanut ylimielisiä käytöspiirteitä. Kysyin, mikä on? Hän vastasi, että hän yrittää kuulua mekastajan, manipuloijan ns. jengiin, jota hän ylläpitää. Siihen ei tahdo päästä. No, pojan on...

 Ulkopuolinen opettaja, englantia luokalle kerran viikossa opettava, tekee tuoreita havaintoja. Hänen silmänsä havaita epäkohtia ovat tuoreet. Hän näkee. Hän tarkkailee luokkani poikia välitunnilla. Pojat liikkuvat harnaalla alueella. Hän kertoo niistä minulle. Tiedän kaiken. Kiitän häntä "tuoreista havainnoista.". Minulla on vanhat, väsyneet ja verestävät silmät. Otan kiukkuisena vastaan tuoreiden silmien havainnot.   Ulkopuolisen havainnot eivät johda mihinkään. Miksi eivät? Siksi, että minä luokanopettajana olen luokkani kanssa lähes yksin 22 tuntia viikossa. Yksin. Opetan liikunnat, musiikit, uskonnot ja kuvikset. Kannattelen heikkoegoisia, kannattelen huonohermoisia, yritän antaa luokanopettajn käypähoitosuosituksen mukaista vanhan valtiomiehen viisautta, lempeitä sanoja ja lohdutuksen sanoja kärsiville.    Verestävin silmin näen oppilaiden mahdollisuudet tulevaisuudessa. Tuo voi päätyä ongelmiin, sortua huumeisiin, joutua vankilaan, niin on rajaton ja yksin ja ...

 Niin. Isäin päivä, Father`s day, farsdag. Marraskuun toisen viikonlopun sunnuntai nostaa framille isyyden. Marraskuun ensimmäinen viikonloppu vainajat. Soitin eilen isälle. Aloitin vähän aikaa sitten juoksuharrastuksen. Isä oli himojuoksija. Jaoimme puhelimessa yhteistä todellisuutta. Tuntui isäpoikasuhteelta. - Muista aloittaa rauhassa. - Muista juosta PK-lenkit maltilla, alhasilla sykkeillä. - Muista pyhittää juoksusta vapaat lepopäivät.- Lenkkareissa ei kannata säästää. - Muista venytellä, mutta vasta lämmittelyn jälkeen. - Muista suolihuuhtelu. ( -Juostessa pakenet itseäsi. Pakenet perhettäsi. Kovia ääniä. Lepytät hermojasi. Kun olet monta vuotta juossut ja perheesi tuntee intohimosi juoksuun, vaihda pyöräilyyn. Pyöräile kaljalle. Tee suolihuuhtelu, kun perhe on saunassa. )   Oli mukava jutella isän kanssa. Silti sydämeni on epäsopivan, epäonnistuneen isämyytin puolella. Luin blogikirjoituksen eilen, jossa isä kehui, että isyys on kunniatehtävä ja lapsen kanssa oleminen j...

 Uusi rehtori on talossa. Määräaikainen. Piti olla vain vuoden loppuun. Nyt on jo heinäkuun loppuun. Niin meille ilmoittti. Pontevasti. Mistä tietää, että rehtori on määräaikainen? Hän halua saada aikaan näkyvää, hän haluaa tekojensa näkyvän. Näkyvää kun tehdään, silloin siirretään laatikoita, kaappeja, komeroita, tuodaan kotoa tauluja, hyväksytään vain "hyviä" oppilastöitä näytille. Näkyvä rehtori kiinnittää huomiota pihan liialliseen harmauteen, lippalakki ja pipo päässä käytävillä kulkeviin poikiin ja vaatii tervehdyksiä ja hyvää ja kuuliaista alammaisnöyristelyä oppilailta. Niin se aina on ja on aina ollut. Pidän johtajista, jotka eivät halua näkyä ja kuulua ja jos haluavat kuulua, puhuvat viisaita, ikiaikaisia, eivät tuollaisia puhtaus on puoliruokaa-tyyppisiä armeijasta ja leirielämästä tuuttuja sisäpalvelusääntöjä. Tämä uusi rehtori haluaa, että haluttomat niskuri-kutosen pojat tekisivät Tiernapojat ja tytöt Lucia-kulkueen. Olisi kiva äänittää, nauhottaa video ja esitt...

 Kysyisin Supercellin johtajilta, mitä he ymmärtävät kulttuurilla ja sivistyksellä? TPS pelaa, kaukalot rytisevät, ruumiin kultturia, ja viulua soittava Timo Nummelin on ainoa kosketuspinta klassiseen kulttuuriin? Onko näin. Vastatkaa. Antakaa rahaa nokkahuilun soiton tukemiseen! Tukekaa kaksikielistä sanomalehdistöä! Runoilijoille rahaa heksametriin! Larin Paraskelle patsas Turkuun.   Kysyisin eläkkeellä olevalta kokoomusjohtajalta, missä oli paras wiener schnitzel ja jatkaisin kysymyksellä TOP3-drymartinit 1967 vuodesta tähän päivään. Sitten kysyisin, mitä teit poliitikkona tuloerojen tasottamisen puolesta? Huutaisin iso mahani hytkyen, että onko saattana oikke, että kasvattajat ovat kuin uhrilampaat jumalan viljavainiolla katsomassa, kuinka Hankkenilla, ekonomiskouluissa, tuomariskouluissa, lääkärismieskouluissa opiskelleet  heiluttelevat henkseleitään, kotiuttavat pääomia ja keräävät läskin päälle lissee ihraa kuin mikkään ei riittäs. Edes taivas.   Kysyisin itse...

 Luokkani oppilasta kiusataan. Hänet jätetään yksin. Oppilas ei kerro mitään minulle, opettajalle. Hän pelkää, että kiusaajat suuttuvat, jos opettaja saa tietää ja asiaa aletaan käsitellä. Minä, luokanopettaja jumalan armosta (valitettavasti) suutun siitä, että minulle ei kerrota. Minulle jää vain lupa aavistella ja olla kuin herkkä haavanlehti. Salakuuntelen, vakoilen, yritän saada todistusaineistoa, jotta saan ilmiön näkyväksi. Kertaan. Oppilas ei kerro opettajalle, koska pelkää, että kiusaajat suuttuvat. Opettaja suuttuu, tai opettajaa suututtaa, kun hänelle ei kukaan kerro, että hänen oppilastaan luokassa kiusataan.   Kiusatun oppilaan äiti ei halua puhua asiasta kuraattorille, koska pelkää, että opettaja suuttuu, jos hänet ohitetaan kertomalla ensin jollekin muulle, kuin opettajalle, ettää lasta kiusataan. Kiusatun perheessä suututtamisen pelko on jo ylisukupolvinen.    Ei suuttumista saisi pelätä. Ei tietenkään. Mutta..

 UPM sulkee kannattavan tehtaan, vaikka minä ja muut luokanopettajaveriveljet ja -sisaret olemme vuodattaneet kolme vuotta karvaita kyyneleitä, kun olemme nostaneet Suomen kilpailukykyä kikyilemällä ja menettämällä kolmen vuoden lomarahoista 30 %.   Perusopetus ei Suomea suosta nosta, eikä meidän kikyilymme. Anteeksiantamatonta. Voisiko perusopetuksen ja varhaiskasvatuksen viedä pörssiin? Silloin meidätkin voisi lopettaa kannattamattomana ja liian kalliina. Perusopetus kannattaisi viedä maihin, jossa opettajien palkkakustannukset ovat selkeästi halvemmat ja opetusmenetelmät autoritaarisemmat. Ei Suomessa kannata tehdä muuta kuin lihota ja pelata Fortnitea ja kasvattaa rasvamaksaa.    Ja hyi vielä SDP, kun teette liian vasemmistolaista politiikkaa! 

 Martti Paloheimo lanseerasi Kotivammainen-käsitteen. Sopii hyvin nykykielenkäyttöön. Nykylapsille kaikki epämiellyttävä ja mielihyväperiaatetta horjuttava on vammaista tai ongelmaista? Tyhmä asia on ihan vammasta. Mikä ongelma sillä on?   Martti Paloheimo oli psykiatri, joka loi käsitteen kotivammainen. Sillä tarkoitetaan kaikkea yli sukupolvien siirtyvää paskakuormaa. Sitä riittää. Sitä on riittänyt. Sitä tulee riittämään. Isien pahat teot maksatetaan seuraavilla sukupolvilla. Tämän viikonlopun olen ollut kotivammainen. Sattuu.    Mikä on minun kotivammani? En siedä sitä, että minun pitäisi pystyä venyttämään perhekäsitystä. Naapurissa asuu puolisoni ystävä, jonka elämä on kurjaa. On tullut ero. Työterveys etenee hitaasti. Hän on nykyään paljon meillä. Tai puolisoni on hänen seurassaan. Ikään kuin hän kuuluisi perheeseeni, johon hän ei kuulu. Kun mietin, kuka perheeseeni kuuluu ja millä ehdolla, en tiedä. Onko perhe minä, puolisoni ja lapseni? Onko naapuri perhettä...